TOR des Geants 8-14.9.2024

Trilogian viimeinen osa, jossa onnellinen loppu.

Aikaisemmin tapahtunutta

Ensimmäinen yritys 2021 (DNF 200km): TOR 2021, toinen yritys 2023 (DNF 270km): TOR 2023

Valmistautuminen

Kahden keskeytyksen jälkeen en halunnut jättää mitään korttia käyttämättä, harjoitusohjelmaan lisättiin voimaharjoittelu marraskuussa 2023. Edellisestä punttitreenistä olikin vasta 30 vuotta aikaa. Pientä takapakkia aiheutti oikean käden kiertäjäkalvosimen leikkaus joulukuun alussa 2023, siitä juoksuharjoittelun pariin pääsin uudestaan maaliskuun puolivälissä, sitä ennen toki korvaavaa harjoittelua. 

Halusin myös nähdä kisan loppureitin valoisassa, joten heinäkuussa vaelsimme Lauran kanssa TOR 130 reitin, joka on käytännössä lähes sama kuin TOR 330 kisareitti. 2023 kisassa eteneminen oli huomattavasti helpompaa, kun tiesi mitä edessä on tulossa, halusin saman kokemuksen loppureitille.

Kisa

Järjestäjien taulukon mukaan matkaa on 335km ja nousua/laskua 29km. Oman mittarin toteuma oli 356km/27km. 

Suomalaisporukasta oli kerätty häntäpään etenijöistä ryhmä, jonka ainoa tavoite oli päästä maaliin. Eli Tommi, Laura Lakio, Mikko Ahonen, Sami Kuusi ja Kimmo Karppinen. Sopimus oli mennä samaa matkaa, jos vauhdit ovat yhtenevät ja etenkin jos unirytmi on sopiva, sen enempää tähän ei tarvinnut sitoutua. Jos halusi irrottautua ryhmästä, latu oli vapaa.

Ennen kisaa

Tarina on jaettu life base väleihin, joissa kisaajilla on oma varustekassi odottamassa ja mahdolliset omat huoltajat auttamassa.

Courmayeur – Valgrisenche, 51km – 4000m D+

Lähtö tapahtui sateessa, polku oli ensimmäisessä nousussa välillä melkoista puroa. Sadetta riitti 3h ensimmäisen collin Col d’Arp (2567m) päälle. Laura veti ryhmää ja pojat yrittivät roikkua perässä. Alamäki juostiin (kisan viimeiset juoksuaskeleet) ensimmäiseen juomapisteeseen Baite Youlaziin ja kelikin alkoi vähän parantua. Huollossa nähtiin Kimmo, joka oli jäänyt ruuhkaan meidän taakse. Kun lähdettiin jatkamaan matkaa, meidän vauhti ei kelvannut ja Kimmo kirmasi alamäkeen, Kimmo nähtiin vielä pikaisesti La Thuilen huollossa ja sen jälkeen tiemme erosivat.

La Thuilen huollon jälkeen tehtiin isossa ryhmässä vajaan 10 minuutin pummi, kun seurasin tyhmänä edellä menevää selkää enkä reittimerkkejä, no tulipahan nähtyä yksi vesiputous enemmän.

Lacs du Glacier

Lacs du Glacier

Deffeyesin huollossa alkoi taas sataa vettä, vedettiin sadehousut jalkaan. Tänne asti oli pärjätty shortseilla, mutta auringon laskiessa alkoi olla sen verran viileämpää, että mukavuus voitti. Jukkakin (Kukkonen) pöllähti jostain puskasta, mutta vauhtia oli sen verran, ettei pysytty (= en pysynyt) perässä. Vetovastuu oli siis ensimmäisen nousun jälkeen siirtynyt heikoimmalle lenkille eli minulle.

Passo Alto (2860m) meni ilman suurempaa tuskaa ja lasketeltiin Zappellin huoltoon laaksoon, keli huononi jatkuvasti. Jukka tuli selkä edellä laskussa vastaan, lasku on paikoitellen aika tekninen, vähän isompaa lohkaretta ja se oli sateen/lumen ansiosta paikoitellen liukas.

Nousu Col de la Crosatielle (2826m) olikin sitten yhtä helvettiä. Lähellä huippua tuuli kovaa ja sade piiskasi, oma hengitys alkoi tässä ensimmäistä kertaa vaikeutua eikä happea meinannut saada, vauhti hidastui loppua kohden. Nousun lopussa kallioiden suojassa värjötteli kilpailijoita, joilla oli aivan liian kevyt vaatetus keliin. Nousun jälkeen huoltokopin suojassa kaivettiin kuivaa hanskaa käteen ja lähdetiin pitkään laskuun kohti Planavalia ja ensimmäistä life basea. 

Alamäessä oli mukava kohtaaminen, kun edellä menevä ruotsalainen kuuli suomenkielistä pölötystä ja kyseli, onko Tommia näkynyt. Nopeat halaukset Mattsin kanssa, jonka kanssa etenimme 2021 kisassa ensimmäisen vuorokauden.

Life basessa odotti yllätys, kun jo keskeyttäneet Heikki ja Jaakko olivat auttamassa. Vaihdettiin kuivaa varustetta päälle ja syötiin, ainakin ne kenelle ruoka maistui, itsellä oli alkanut syöminen tökkimään jo La Thuilen huollon jälkeen. Heikin tarjoama olut kiinnosti enemmän, mutta tyydyin yhteen huikkaan.

Valgrisenche

Valgrisenche – Cogne, 58km – 4400m D+

Huollosta lähdettiin heti ylämäkeen. Kuten aikaisempinakin vuosina, vaatetta piti heti vähentää. Tällä kertaa letkaan liittyi Vesa. Kun oli päästy lähemmäs Chalet De L'épéetä (2369m) keli alkoi muuttua taas huonommaksi, vettä alkoi vihmoa. Tehtiin myös toinen pummi, mutta selvittiin ehkä 5 minuutilla. Jos Jussi Riku olisi ollut merkkaamassa niin näiltäkin olisi vältytty.

Col Fenetrelle (2840m) saavuttiin aamun jo sarastaessa ja sadekin alkoi helpottaa, kuten usein collin ylityksen jälkeen aina syystä tai toisesta tapahtuu. Lasku Rhemes-Notre-Damen huoltoon on pitkä, alas mennään 1200m, mutta mieliala on hyvä ja ryhmä edelleen kasassa. 

Fenetren lasku

Fenetren lasku

Notre Damen jälkeen mäki jatkuu loivempana ylöspäin, nähtiin laakson yllä todella komea sateenkaari.

Loppuosassa nousu jyrkkenee ja tässä kohdassa Sami otti jalat alle ja jäimme Lauran ja Mikon kanssa jatkamaan matkaa kolmestaan. Col Entrelorille (3004m) kavutessa alkoi taas itsellä happi loppua ja loppunousu oli todella hidas. Aina kymmenen askeleen jälkeen oli pakko pysähtyä huilaamaan, että hengitys tasaantuu. Aivan lopussa on vielä vähän teknisempi pätkä, jossa astutaan kallioon hakatuille askelmille ja roikutaan köydessä. Luonnollisesti askel lipesi ja jäin roikkumaan seinämälle joulukuussa leikatun käden varaan, onneksi käsi kuitenkin kesti painon.

Entrelorin jälkeen on vielä edellistäkin pidempi lasku Eaux Rosseen, alas tullaan reilu 1400m. Loppulaskussa Lauralla alkaa jo silmä painaa, joten yritettiin vetää pienet tirsat bivy-pusseissa lehmän paskan seassa märällä niityllä. Mikko ei tainnut olla aiheesta kovin innoissaan, koska bivyä ei ollut. En tiedä nukuinko, mutta varttitunnin jälkeen jatkettiin matkaa. Eaux Rossessa odotti jälleen Heikki ja Jaakko ja sain vihdoin jotain muuta syötävää kuin kasvislientä, lihapullat upposivat mukavasti. Vessoista oli jälleen paperi lähes loppu, mutta tärkeintä on, että homma tuli hoidettua.

Kolmas kerta Eaux Rossessa ja aikaisemmin olin ollut tässä kohdassa aika tiltissä, tämä kerta ei ollut poikkeus. Edessä on kisan pisin nousu Col du Losonille (3299m). Alkunousun helpolla siirtymällä yritetään pikku nokosia ilman mainittavaa menestystä, Jukka ohitti ja kommentoi jotain, jonka aika on pyyhkinyt muistista. Matkalla nähtiin paljon alppikauriita aivan polun vieressä.

Suunnistusvastaavat

Odottelin pelonsekaisin tuntein loppunousua, hengitysvaikeudet alkoivat yleensä noin 2700m korkeudessa ja tämä kerta ei tehnyt poikkeusta. Loppunousu oli yhtä helvettiä, viimeisen 300m matkan aikana jäin Laurasta ja Mikosta lähes 10 minuuttia. Collin päällä ei näkynyt tuttuja, joten jatkoin suoraan alamäkeen, oireet onneksi helpottivat välittömästi laskun alkaessa ja sain parivaljakon kiinni parin kilometrin päästä.

Rifugio Vittorio Sellalla oli taas suomalaisittain ruuhkaa, kun meidän tiimi sekä Jukka ja Vesa oltiin kaikki majalla. Ruokailusessio jää vahvasti mieleen. Viereisessä pöydässä Vesku vetää keittoa, joka lopulta tulee kaikki takaisin lautaselle, itse pyörittelen kinkun palaa suussa, mutta en pysty nielemään sitä. Mikko vieressä vetää lippaa silmille, ettei näkisi Veskun yrjöämistä, taitaa olla pykiminen lähellä Mikollakin. Käyn lopulta sylkemässä kinkun palat pihalle.

Matkaa Cognen life baseen on 9km, mutta aikaisempien vuosien huonojen kokemuksien takia (liikaa meteliä) en halua sinne nukkumaan, onneksi Sellalta löytyy rauhallinen huone, jossa on vain muutama muu ja saadaan tunti laadukasta unta. 

Matka jatkuu Cognen huoltoon, josta ei ole jäänyt kovin ihmeellisiä muistikuvia, varmaan syötiin (= yritin syödä) ja vaihdettiin kamoja. Tässä kohdassa taisi olla viimeinen kerta, kun yritin saada alas huoltojen yleisintä tarjontaa eli täysin mautonta tomaattipastaa.

Cogne – Donnas, 47km – 1900m D+

Cognesta lähdettiin yön selkään, mutta matkalla suljetulle Rifugio Sognolle aamu alkaa sarastaa tarjoten huikeita näkymiä lumihuippuisille vuorille. Yöllä on mennyt pakkasen puolelle, joten maa on riitteessä.

Finestra Di Champorcher (2826m) menee hengityksen puolesta vähän pienemmillä ongelmilla. Tässä ollaan taas Veskun ja Jukan kanssa samassa tahdissa, vaikka ei ryhmänä liikutakaan. Collin jälkeen alkaa pitkä laskettelu kohti Donnasta, kolmenkymmenen kilometrin matkalla nousua on vain tonni.

Päivästä tulee lämmin, joten ennen Dondenan huoltoa kevennetään vaatetusta ja loppupäivä pärjätään lyhyillä.

Kohti Dondenaa

Dondenassa Lauralla on spessupalvelu, kun Courmayeurin hotellin omistajat ovat paikalla ja antoivat hänelle itse tekemiään herkkuja. Hyvä niin, koska itse syön vastavuoroisesti Lauran pähkinät. Jukka antaa haastattelua paikalliselle TV-ryhmälle ja livistämme paikalta.

Loppumatka Donnakseen ei tarjoa mitään erityistä mieleen jäänyttä. Sää suosii, suurempia ongelmia ei ole ja matka taittuu.

Huollossa on jälleen koko jengi kasassa, Heikki ja Jaakko ovat tuoneet kattavan pizzavalikoiman, joka maistuu aika hyvältä. Vaihdan kenkiä, koska Mafatet ovat tiensä päässä ja edessä on ehkä reitin teknisin osuus, hyvä saada alle vähän pitävämpää tossua.

Donnas - Gressoney, 58km - 5100m D+

Donnaksen jälkeen käydään vielä ostamassa jäätelöt Pont Sant Martinissa ennen nousua, ai että.

Ennen Perlozin huoltoa ryhmään liittyy Lauran Swiss Peakilla tapaama Ben, jonka kanssa mennään seuraava yö yhtä matkaa. Saadaan italialaisilta nuhteita, koska ollaan kuulemma nukuttu aivan liian vähän. No, oikeassa varmaan ovat, mutta toistaiseksi ollaan pärjätty ihan ok. Vähän alkaa italian poikien jutut vituttaa, joten paikataan jalalla ja jätetään Luigit taakse mussuttamaan. 

Nousu La Sassazin huoltoon tuntuu jälleen kestävän ikuisuuden, ja niinhän se kestääkin, jyrkkäkin on, kaikilla alkaa silmä painaa. Huollossa ei ole mahdollisuutta nukkumiseen, joten jatketaan lyhyen tauon jälkeen matkaa, kaikki laittavat lisää vaatetta, koska on tarkoitus nukkua polun vieressä. Ben kuitenkin huomaa käytöstä poistetun navetan, jonne leiriydytään. Tarkoitus on nukkua tunti, mutta kellään ei jää selvää mielikuvaa, kauanko navetassa lopulta vietetään aikaa. Itse havahdun jossain vaiheessa horkkaan ja vasta sitten kömmin bivy-pussin sisään, käsi ylös virheen merkiksi. Sen jälkeen nukahdan kunnolla. GPS jäljen tutkiminen jälkikäteen paljastaa, että koko navettakeikka kestää lopulta 1h45, joten arvio 1,5h unista menee hieman yläkanttiin.

Lauran taidekuva navetasta

Ennen Rifugio Codaa pysähdytään hetkeksi ihailemaan yöllistä maisemaa Italian alangolle, tässä kohtaa ollaan kisan puolivälissä, aikaa on kulunut 64h.

Codassa on tuttu meno, jengi nukkuu nojaten päätä huoltopöytään. Tänä vuonna majalla ei ole mahdollista nukkua, joten navettakeikka pelastaa katastrofilta. Huolto on ulkona teltassa, sen verran on vilu, että hakeudun lämpöpuhaltimen viereen. Siitä on toisaalta vielä ikävämpi lähteä yön selkään, mutta pakkohan se on sinne vääntäytyä. Ben hukataan tässä kohtaa ja jatkamme kolmestaan matkaa. Majan jälkeen teknisempi lasku menee ilman ongelmia ja jossain kohtaa aamu alkaa taas sarastaa ja mieliala paranee.

Coda

Loppumatka Barman majalle tuntuu täysin vieraalta, ollaan Mikon kanssa aivan varmoja, että mennään eri reittiä kuin 2023, mutta jälkikäteen GPS ei valehtele, reitti on tismalleen sama kuin aikaisemmin.

Matkalla Barmalle

Barman fasiliteetit ovat erinomaiset, joten otettiin tunnin unet tuvassa, unta ei enää tarvitse tässä kohtaa kovin kauan odotella. Ennen matkan jatkumista tankataan mitä pystytään ja vedetään vielä espressot naamaan, aika hyvä.

Juuri ennen lähtöä Vesa tulee ovesta sisään. Oli nukkunut yöllä ulkona ja luullut heränneensä kotimaassa, on sen verran sekavan tuntuinen, että kehotan vahvasti harkitsemaan keskeyttämistä ja näin lopulta tapahtuukin.

Ben on taas napattu mukaan Barmalta ja matka jatkuu kohti Lago Chiaron huoltoa. Huollossa on hyvä meno kuten aikaisempinakin vuosina ja henkilökunta viihteellä. Huoltopöydässä on tuttuun tapaan punaviiniä tarjolla ja kiusaus käy sietämättömäksi. Kippistellään Benin kanssa mukilliset, maistuu taivaalliselle, en tiedä olisiko muissa olosuhteissa ollut yhtä hyvää. Tilaamani sämpylä lihatäytteellä sen sijaan ei maistu, ja joudun sylkemään loput roskikseen, muutama pala sentään menee alas.

Punkkua Benin kanssa

Colle Della Vecchian (2195m) jälkeen lähdettiin laskettelemaan kohti Nielin huoltoa. Nielissä oli tarjolla polentaa lihakastikkeella. Laura tilasi polentaa ilman jauhelihakastiketta, itse tilasin jauhelihakastiketta ilman polentaa, kukin tyylillään. Vaan enpä muista, että mikään olisi vähään aikaan maistunut niin hyvältä kuin tämä. Yritin tilata lisää, mutta väittivät, että kastike on loppu. Ihan en selitystä syö, mutta siihen on tyytyminen.

Heti Nielistä lähdön jälkeen käy ilmi, että Tanja oli huollossa nukkumassa, joten jäädään hetkeksi odottamaan. Ben kuitenkin lähetetään jatkamaan matkaa yksin, hän oli lähtenyt ensimmäisessä lähtöryhmässä 2h meitä ennen, joten Gressoneyn aikaraja ei enää anna odottaa.

Tanja saapuu ehkä kymmenen minuutin odottelun jälkeen, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että ei voida jatkaa yhdessä, vauhti on liian hidas. Tanjan hengitysongelmat ovat paljon pahemmat kuin omani, ja kisa päättyy lopulta Gressoneyhyn.

Alamäki huoltoon tuntuu jatkuvan ikuisuuden, laskua on 800m, mutta matka alkaa painamaan eikä enää kauheasti naurata, huoltoon saavuttaessa mittarissa on matkaa 214km ja verttiä 16km.

Gressoney - Valtournenche, 35km - 2700m D+

Huollossa päätetään nukkua tunti ja lähteä liikkeelle klo 01. Tavarat välpätään ennen nukkumista enemmän tai vähemmän lähtökuntoon, jotta päästään heti herätyksen jälkeen liikkeelle. Kaikki menevät omille tahoilleen nukkumaan, saleja on useampia. Herään 1:15, siihen, että Mikko ravistelee minua hereille, olen onnistunut sössimään herätyksen ja nukun pommiin. Onneksi en ole yksin liikkeellä, koska olisin nukkunut varmaan aamuun asti. 

Mikko lähtee matkaan yksin, Lauran kanssa lähdemme 10 minuuttia myöhemmin, 90 minuuttia ennen cutoffia eli ihan hirveästi ei ole marginaalia. Tästä eteenpäin mennään heinäkuussa katselmoitua reittiä. Heti alkuun tehdään pieni pummi, kun reitti ei menekään ihan samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Nousu (500m) Alpenzun majalle on tiukka, viime vuonna olin tässä jo aika köysissä kuumeilun takia. Nyt menee huomattavasti helpommin. Majalta löytyy kaksikko Sami ja Mikko, jotka lähtevät meitä ennen kahdestaan matkaan, tämä on viimeinen kerta, kun näemme Mikkoa kisassa. 

Lauraa väsyttää pahasti, joten kysellään nukkumismahdollisuutta. Täyttä on, joten päästään jonotuslistalle, ei jäädä kuitenkaan odottamaan sitä vaan päätämme leiriytyä ravintolaan, Laura käy lattialle viltin alle ja saa nukuttua 20 minuuttia, itse istun tuolissa horroksessa ja juon kahvia.

Alpenzu

Tonnin nousu Col Pinterille (2781m) kestää kauan ja lopussa on taas vaikeuksia hengityksen kanssa. Ollaan kuitenkin huomattavasti paremmassa kuosissa kuin italialaisen kaksikon nuorempi osapuoli, jota vanhempi karjuu vähän väliä liikkeelle, kun matka ei etene.

Aamu sarastaa ja lähdetään laskuun kohti Champolucin huoltoa, jossa odottavat Heikki ja Jaakko. On kyllä helppoa, kun joku passaa ja itse voi keskittyä olennaiseen, eli kasvisliemeen ja patonkiin. Pojat käskevät meidät 45 minuutiksi nukkumaan ja tänä vuonna liikuntasalissa on onneksi retkisängyt, joissa saan nukuttua huomattavasti paremmin kuin kylmällä lattialla kuten edellisenä vuonna.

Pojat käyvät vielä kannustamassa tien varressa ennen kuin lähdetään nousuun Saint-Jaquesista kohti Rifugio Grand Tournalinia. Nousua on 900 metriä, mutta profiili on loivahko, joten tämä pätkä menee mukavasti. Odotellaan, että aurinko alkaisi lämmittää, mutta ei siitä siihen oikein ole, kelit ovat alkaneet viilenemään huomattavasti, loppupäiville on ennustettu kovia pakkasia.

Tournalinilla annan Lauralle 10 minuutin torkut, mutta hellyn kuitenkin antamaan vartin lisäaikaa, lähdimme Champolucista 4h ennen cutoffia, joten välitöntä uhkaa aikatauluista ei juuri nyt ole.

Tournalin

Col de Nannazin (2775m) jälkeen lasketellaan seitsemän kilometriä Valtournenchen huoltoon, jossa huoltovastuu on siirtynyt Heikiltä ja Jaakolta Lauran puolisolle Arille ja Tanjalle, joka on hypännyt keskeytyksen jälkeen huollon puolelle. 

Col de Nannaz

Valtournenche - Ollomont, 52km - 4500m D+

Huollosta lähdetään hämärtyvään iltaan kohti Barmassen majaa, jossa on tarkoitus ottaa tunnin unet. Huoltotiimi on tiukka, eikä anna meidän tehdä päivän Duolingoa huollossa, joten pysähdymme kilometri huollosta tekemään päivän annoksen. Tämä on ollut hyvä testi siitä, vieläkö pää toimiik, sessio menee tälläkin kertaa ilman virheitä läpi, hämmentävää.

Tuuli yltyy Barmassen nousussa ja kun päästään majalle on lähes myrskytuuli, mennään heti nukkumaan ja saadaan oma huone. Lauraa tullaan kuitenkin vartin päästä repimään ylös, kun henkilökunta erehtyy henkilöstä. Pientä häiriötä tulee myös huoneeseen saapuvasta italialaisesta, mutta lopulta päästään nukkumaan.

Tuuli ulvoo, eikä ihan hirveästi kiinnosta lähteä matkaan, mutta minkäs teet. Keli on nollassa ja Fenetre D'ersazin (2289m) jälkeen alkaa taivaalta vihmoa jotain veden ja lumen rajamailla olevaa tavaraa.

Bivaccio Varetonilla otetaan lyhyt tauko, ja lähdetään kohti Fenetre Du Tsania (2738m). Keli huononee matkan jatkuessa ja kääntyy kunnon lumisateeksi. Tuplahanskoista huolimatta omat näpit jäätyvät ja niitä on pari kertaa pakko pysähtyä lämmittämään kropan lämmöllä. Kertakäyttöiset lämmittimet ovat luonnollisesti drop bagistä, joten niistä ei ole apua tässä kohtaa.

Tilanne kuitenkin helpottaa, kun päästään collin ohi ja laskuun kohti Rifugio Magiaa, jonne keskeytin viime vuonna. Magialla tilataan omalla rahalla parempaa syötävää ja juodaan espressot, otetaan myös vartin torkut pää pöytää vasten ennen matkan jatkumista. 

Nousu (683m) Magialta Rifugio Cuneylle on tiukka ja vaatetta on aivan liikaa päällä. Alla on kaksi pitkähihaista, välissä hupullinen kevytuntuvatakki ja päällä kunnon kuoritakki. Mutta hitaasti edeten ja aamun sarastaessa päästään kuitenkin Cuneylle (2655m).

Cuney näkyvissä

Huollossa osa jengistä laittaa jäärautoja ja me ihmetellään mikä juttu, maassa on hädin tuskin sentti lunta. Italialaisnainen selittää, että hän on välimereltä ja tarvitsee raudat, te olette Suomesta, ette te mitään rautoja tarvitse. Lähdemme ilman rautoja eikä niitä kyllä tarvitse. Hiukan on paikoitellen liukasta, mutta selvitään ilman ongelmia.

Lähdössä Cuneyltä

Tässä kohtaa mennään hienoa ylänkömaisemaa kohti Bivacco Rosaire Clermontia (2704m), tämä pätkä jäi kesällä näkemättä, kun reitti tulvi runsaiden sateiden takia. Ennen bivaccoa meidänkin on pakko laittaa raudat kenkiin, lunta on enemmän ja alamäissä on liian liukasta ilman niitä. Hengitysongelmat alkavat taas, jos on vähänkään nousua, ollaan koko pätkä 2700m korkeudessa. Nousu Clermontilta pätkän viimeiselle collille Col de Vessonaz (2787m) ottaa koville. Kylmä on ja tuulee, joten äkkiä loputtomaan laskuun kohti Oyacea, laskua kertyy 10 kilometrin matkalla 1600m. Tässä kohdassa olisi ollut henkisesti helpompaa tuntea reitti, mutta kesällä Oyaceen tultiin kierron takia taksilla.

Barmassen majalla meille oli aikaisemmin selvinnyt, että Ollomontin aikarajaa oli kiristetty siihen verrattuna mitä me luulimme sen olevan. Oyacessakaan aikaa ei ole liikaa, tulimme huoltoon tunti ennen cutoffia, lähtiessä pelivaraa oli enää 30 minuuttia.

Oyacessa tunnelma oli aavistuksen kireä, Lauran reiteen laitettiin kinesioteippiä ja operaatio tuntui kestävän ikuisuuden. Sen kuulemma huomasi, kommentoivat Ari ja Tanja jälkikäteen.

Muutenkin tilanne oli aivan absurdi, oltiin sauvakävelty 4 päivää ja yhtäkkiä piti alkaa melkein juoksemaan, kun aikarajat painavat päälle. Onneksi olin kuitenkin kesällä ottanut tältä väliltä muutaman väliajan, joten vähän ylempänä tietäisimme, päästäänkö Ollomontiin ajoissa. Oma nousuvauhtini oli selkeästi huonompi, joten lähetin Lauran edelle omaa vauhtiansa ja tulin perästä sen mitä pääsin. 

Jonkun ajan kuluttua Sami löytyi kannon nokasta istumasta. Oli juuri soittanut vaimolleen, että homma jää kesken. Laura oli jo ehtinyt jo ennen saapumistani ylipuhumaan Samin jatkamaan, joten lähdimme kolmestaan eteenpäin. Laura hävisi taas näkyvistä, Sami tuli takanani ja höpötti sekavia, ihan ei ollut enää vintissä ajatus kunnossa. Huohotin menemään happea haukkoen, mutta Sami ei edes hengästynyt, kunnosta ei ainakaan homma ollut kiinni.

Kun noin tonni noususta oli tehty, tultiin paikkaan, josta oli väliaika kesältä. Näin Lauran kauempana ja huusin että ei ole kiire, oltiin tultu huomattavasti kovempaa kuin kesällä. Col Brisonilta (2519m) lasketeltiin 1300m alas laaksoon huojentuneina. Lopulta Ollomontiin saavuttiin 1h15 ennen cutoffia, joten eihän se mennyt edes tiukille.

Ollomont - Courmayeur, 55km - 3800m D+

Ollomontin out cutoffiin oli aikaa 3h, joten ehdittiin hyvin tunnin unille. Huollossa oli sekä Samin huoltojoukot että Ari ja Tanja. Söin Samin huollolta saamani Paninin, sekään ei uponnut kokonaan, ruokahalu oli olematon.

Unien jälkeen kävin vielä bajamajassa, onnistuin siinä pyyhkiessä venäyttämään selän, sattui ihan helvetisti, mutta pahin kipu onneksi hävisi jonkun ajan kuluttua. Selkä vaivasi kuitenkin koko loppumatkan. Tässä olisi ollut taatusti uusi merkintä DNF-listaan, ”selkä venähti vessassa”.

Oltiin vähän liikuttuneessa mielentilassa, kun tehtiin lähtöä huollosta, Tanja pääsi yllättämään ja teki klassikkovideon.

Huollosta lähdettiin tasan tunti ennen cutoffia. Oudosti nousu oli paljon jyrkempi ja pidempi kuin kesällä, silloin se meni ihan heittämällä. Sami höpötteli taas vähän sekavia ja jäi nousussa jälkeen.

Rifugio Champillionille (2422m) saavuttiin tonnin nousun jälkeen klo 22:20. Huolto ei ollutkaan majassa sisällä, se oli varattu TOR 450 kisaajille. Huolto oli kuitenkin osittain lämmitetty, joten ihan ei tarvinnut ulkona palella. Syötiin ja sen jälkeen nuokuttiin penkillä ehkä vartti. Tajuttiin myös, että päivän Duolingo on tekemättä, eikä ole kenttää! Mutta ei jääty neuvottomiksi, mentiin Rufugioon sisälle, koska rahalla saa espressoa, ja sillä verukkeella päästiin kiinni majan WLANiin ja saatiin Duolingot tehtyä. Laura teki omaa italiaa baaritiskillä ja huvitti henkilökuntaa, itse vetäydyin syrjempään espanjani kanssa. Tadaa, homma hoidettu.

Huollosta noustiin vielä 300m ylös Col de Champillonille (2711m), hengityksen kanssa meni jotenkuten, mutta mitä ylemmäs päästiin, sitä enemmän oli lunta, huipulla ja vastarinteessä varmaan 20cm. Osa jengistä luisteli ilman jäärautoja, ei näyttänyt kovin turvalliselta.

Col de Champillon

Laskua Ponteillen huoltoon oli tonni, ja lähes koko matka mentiin lumihangessa. Onnistuin jotenkin astumaan harhaan ja venäytin selkäni uudestaan, ja nyt siihen alkoi todella sattumaan. Jokainen askel viilsi kyljestä, olin varma, että tällä selällä ei maaliin asti mennä. Kaiken lisäksi astuin kaksi kertaa jääraudalla vasemman jalkapöydän päälle, ei varsinaisesti kohottanut tunnelmaa. Laura ehdotteli särkylääkkeitä pariin otteeseen, mutta grumpy old man oli läsnä ja tuhahtelin ehdotukselle, ennenkin on pärjätty ilman kipulääkkeitä, saatana.

Järki kuitenkin voitti Pointellen huollossa, vedin cocktailin normisärkylääkkeitä ja päälle jotain lihamössöä. Selkäkipu hävisi vartissa eikä enää vaivannut kummemmin loppumatkasta. Aikamoista.

Pointellen huollon jälkeen alkoi pitkä vaakasiirtymä kohti Saint Rhemyä. Pätkä on helppoa kärrypolkua ja keskittyminen herpaantui, väsymys otti vallan. Laura supervoima on kävellä silmät kiinni, taitaa oikeasti jopa nukahdella välillä. Yleensä käveltiin siten, että itse olin alarinteen puolella ja Laura oikealla, jossain kohtaa havahdun siihen, että Laura on jäänyt taakse ja saman tien kuuluu suhahdus, ja kiroilua rinteestä alapuolelta. Tässä kyllä oikeasti kävi onni onnettomuudessa, melkein mikä tahansa muu paikka lähistöllä olisi johtanut todella pahaan onnettomuuteen, nyt vauhti pysähtyi onneksi poikittain olevaan puunrunkoon. Tämän jälkeen ei ollut hetkeen ongelmia pysytellä hereillä. Etappi on täynnä polulla raahautuvia zombeja, yritimme ottaa välillä polun varressa pieniä nokosia, mutta huonolla menestyksellä. 

Saint Rhemyssä minäkin lopulta nukahdan kävellessä, mutta onneksi kaadun ylämäen puolelle asfaltilla ja telon vain polven ja säären betoniin. Samalla havahdun siihen, että olimme jo menneet edellisestä risteyksestä ohi.

Vielä loppulasku Bossesin huoltoon, jossa päätämme ottaa puolen tunnin unet retkisängyissä. Täällä ei ole cutoffia, mutta vielä niitä on yksi jäljellä, Merdeux. Muistan kesältä navetan, jonka seinässä lukee Merdeux, ihmettelen huollon ohjeita kilpailijoille, kuinka kauan sinne kestää kävellä. Muistan, että se on melko lähellä ja sinne on helppoa pätkää, paljon tietä. Kelailen tätä matkalla ja jossain kohdassa tajuan katsoa paljonko kyseiseen Merdeuxiin on matkaa. Samalla ymmärrän, että kyse onkin navetasta, joka on vähän Rifugio Frassatin alapuolella, sinne on melkein 8km matkaa. Ja taas tulee pieni hätä, ehdimmekö ajoissa. Time barrier saavutetaan lopulta tunti ennen cutoffia, huh. Olisko tämä nyt tässä?

Kun aikaraja on hoidettu ja päästy Frassatille, päätetään ottaa syömisen jälkeen vielä pienet torkut. Vartti unta pää pöytää vasten ja tuplaespressot. Sami ilmeisesti ohittaa meidät tässä kohtaa ja tulee maaliin tunti meitä ennen. Yhtäkkiä henkilökunta alkaa hätistellä kaikkia ja kertoo, että sweeper team, eli jälkijoukko, joka kerää reittimerkinnät, lähtee 10 minuutin päästä, jos siihen ei ehdi mukaan niin se on game over. Eli vielä saadaan yksi pieni paniikki aikaiseksi. Ehdimme kuitenkin ennen sweepereitä matkaan eikä niitä näy takanakaan, vaikka yritämme vilkuilla taakse viimeisessä nousussa kohti Col Malatraa (2920m).

Kesän reissulla oltiin Malatralla ongelmissa, kun rinne oli pelkkää lunta ja jäätä, viisaampi olisi silloin kääntynyt takaisin, mutta emme me. Tällä kertaa nousu on teknisesti helpompi, mutta hengitys tekee taas temput ja loppunousu on tuttua huohotusta köysissä roikkuessa. Huipulla olisi varmaan pitänyt kokea valtava tunnekuohu, mutta en tunne mitään. Vain viimeinen 17km ja pääseminen maaliin kiinnostaa.

Malatra takana

Taustalla Mont Blanc

TOR 30 kisaajia alkaa ohitella meitä kiihtyvällä vauhdilla ilman jäärautoja, homma näyttää lumisessa rinteessä melko hasardilta. Jäljellä on enää viimeinen 200m nousu Entre Deux Sautsille, mutta Lauraan iskee jostain syystä hetkeksi epätoivo, että emme pääse aikarajan sisällä maaliin. Onnistun kuitenkin vakuuttamaan, että kyllä tästä selvitään, no hätä. Omat energiat ovat aivan nollissa, mutta saan jotenkin korjattua tilanteen Hariboilla.

Lopulta päästään UTMB reitille, viimeinen kymppi maaliin, vastaan tulee jatkuva virta amerikkalaisturisteja ja kannustus on hyvää, mutta ei kyllä oikein jaksaisi. Muuta kuin päästä maaliin.

Jos itsellä ei tunteet kauheasti nousseet pintaan, Lauralla ei ole tätä ongelmaa, ohessa tyylinäyte.

Olin kaksi viikkoa aikaisemmin luvannut itselleni seuraavan oluen Rifugio Bertonella, viimeisen laskun päällä, on aika lunastaa lupaukset. Menen tiskille tilaamaan, henkilökunta katsoo epäuskoisena. Yritän kaivaa rahapussia, mutta henkilökunta kumartaa. Me tarjoamme, jos joku on niin hullu, että haluaa tässä kohdassa kisaa pysähtyä oluelle. Ei varmaan tarvitse kertoa, että maistuu hyvälle, ja uppoaa nopeasti. Käsi tosin on niin paskana, että tuoppi ei meinaa nousta huulille.

Seitinohut iskee päälle vasta neljän kilometrin laskun puolivälissä, mutta ei haittaa, mieli on kevyt ja maali häämöttää. Ja aikarajaan on yli tunti aikaa.

Maaliin tullaan lopulta ajassa 149:04. Olen Suomen vanhin TOR finisher muutaman kuukauden alle 60v iässä. Ja samalla hitain, koska Laura oli 4 sekuntia edellä lähtöviivalla, maaliin saavumme rinnakkain, sijoitus on 506/535 maaliin päässeestä. Lähtijöitä oli 1085.

Se on siinä, olen TOR finisher. Ei VITTU enää ikinä. Todennäköisesti.

Suomalaiset 2024 finisherit: Janne Snellman, Tommi Lainema, Mikko Ahonen, Kimmo Karppinen, Laura Lakio ja Sami Kuusi (puuttuu Juha Päällysaho)