sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Vaarojen Maraton 130km 2.10.2020

Joku Vaaroissa kiehtoo, ennen kisaa on kauhea into päästä matkaan, vaikka hyvin tietää, että jossain vaiheessa kiroaa taas reitin alimpaan helvettiin. 

Pielinen torstai-iltana

Vaaroilla kuudes kerta, aikaisemmin 1x42, 2x86 ja 2x130. Pisintä matkaa ei ole innostanut mennä peräkkäisinä vuosina, enkä aio olla viivalla ensi vuonna.

Aikaisemmilla kerroilla aikaa on mennyt 25:45 (2016) ja 27:30 (2018), 2016 reitti ei ollut täysin vertailukelpoinen, Mäkrä kivuttiin silloin kierroksen lopussa ja käytiin hotellilla kääntymässä ennen kuin laskeuduttiin koko matka alas Satamaan, eli vähän enemmän nousua ja myöhemmin reitillä.

Tavoitteet tälle vuodelle oli kuitenkin selvät, H55 sarjan voitto ja alle 26h aika, H55 sarjassa oli peräti neljä miestä viivalla, aikaisemmilta vuosilta on vain yksi hyväksytty suoritus, Pertti Syrjälä 24:59 2019, ei huono.

Melkein kaikki Samban gorillat
Melkein kaikki Samban gorillat
Kuva: Kaisu Suopanki

Kahdella aikaisemmalla kerralla oli alussa vähän turhan kovat sykkeet, varsinkin 2018 painettiin alussa Mäkrän mäkeä vailla mitään järkeä, joten tällä kertaa korostetun rauhallisesti liikkeelle. Mäkrän päälle valoisassa ja siitä sitten laskun lopussa lamppu päälle ja kohti pitkää ja pimeää Kolin yötä. Olin aika lailla häntäletkassa, takana taisi tulla vain muutamia yksittäisiä juoksijoita, vauhti oli rauhallinen, jopa niin rauhallinen, että viimeisessä alamäessä Vesivaaralta kohti Rykiniemeä alkoi pinna kiristyä, kun hyvin juostavassa alamäessä lähes käveltiin letkassa.

Mäkrä
Kuva: Juoksuopisto

Rykiniemessä pullojen täyttö ja matkaan. Koli-Rykiniemi pätkään meni 12 minuuttia enemmän kuin 2018, joten kerrankin suunnitelman mukaan. Pientä painetta oli kuitenkin muodostunut ja kun matka jatkui kohti Kiviniemeä, vauhti kiihtyi ja tuli noukittua aika hyvin selkiä. Juostiin kimpassa Juoksufoorumin Sepon kanssa suurin osa välistä, mutta vähän ennen Kiviniemeä huomasin eteneväni yksin. Aikaisemmista kerroista on jäänyt se mielikuva, että Eteläpää on järkyttävän teknistä ja hidasta pätkää, mutta tällä kertaa, kun juoksu kulki, se sujui kivuttomasti.

Rykiniemi
Kuva: Jere Alen

Kiviniemen jälkeen alkoi reitillä olla aika hiljaista. Heraniemen jälkeen ohitin Kivinen/Tanskanen parivaljakon ja sen jälkeen edessä oli pelkkää pimeyttä. Vähän ennen Ryläystä edessä näkyi valo, mutta en saanut millään kurottua rakoa kiinni. Ennen pitkospuita edellä menevä Jukka Toivanen teki pummin ja menin perässä samaan miinaan, palattiin hetki takaisin ja siitä suon pitkospuille. Hetkeä myöhemmin ajettiin kiinni Nina Repo ja enemmän tai vähemmän yhdessä mentiin kolmestaan Pienelle-Kolille asti. 56km kohdalla Mäkrän pitkässä alamäessä totesin, että etureidet alkoivat olla aika valmiit, tässä jo tiesi, että toisesta kierroksesta ei tule (taaskaan) nautittavaa.

Loppunousussa sain taas Jukan kiinni ja huoltoon tultiin ajassa 11:21. Ihan niin nopea huolto kuin mitä olin suunnitellut, ei toteutunut. Huollossa oli maailmanluokan meininki, osoitettiin istumapaikka ja sen jälkeen palvelu pelasi. Riistasoppaa, sämpylää, kahvia ja kokista. Putsasin vielä kengät roskista ja matkaan, aikaa tähän paloi peräti 17 minuuttia.

Toinen kierros olikin sitten aika yksinäistä puurtamista. Alkuun vielä lampulla ensimmäiset 7km ja kun lähdin tieltä takaisin polulle Havukanahon jälkeen, lampun pystyi sammuttamaan. Toiveissa oli, että koko toisen kierroksen pystyisi menemään ilman lamppua. Tässä vaiheessa Syrjälän 2019 ajan alittaminen oli vielä kirkkaana mielessä. Jauholanvaaralta avautui hienot usvaiset maisemat, mutta sen verran alkoi matka painaa, ettei niistä oikein jaksanut innostua.

Rykiniemeen asti pystyin vielä juoksemaan helpompia pätkiä, väliin meni kuitenkin 30 min enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Hieman ennen kahluupaikkaa 65km voittaja Juuso pyyhälsi ohi ja tämän jälkeen tasaisin väliajoin singahteli ohi muita lyhyemmän matkan juoksijoita. Hyvin tuli tsemppejä ja jotain outoja kommentteja videoista ja laatufotoista.

Vasemman jalan isovarvas alkoi olla aika hellänä, kaikki alamäet olivat tuskaa, kun varpaaseen sattui. Tätä jatkui pitkälle Eteläpäähän, mutta jossain vaiheessa ”onnistuin” astumaan oikean jalan kantapäällä vasemman isovarpaan päälle ja kipu hellitti välittömästi, olisiko rakko puhjennut. Siitä jokaiselle työkalupakkiin uudet itsehoitomenetelmät.

Toisen kierroksen Eteläpää ei ollut enää mikään läpihuutojuttu, sykemittarin piippausten väli oli verkkainen, aikaa meni, mutta matka ei edennyt, mitään kovin positiivisia ajatuksia ei pyörinyt mielessä. Juoksuun ei ollut enää saumoja, etureidet olivat täysin tyhjät. Vitutusta lisäsi ohitse kiitävät 65km juoksijat, joiden eteneminen näytti kadehdittavan helpolta. Kiviniemen huolto tuli kuitenkin vastaan sitkeän punnertamisen jälkeen, aikaa meni tunti enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella, silti huomattavasti vähemmän kuin 2018. Otin puolivälin huollosta mukaan nappaamastani kokiksesta pari desiä, loppu sai odottaa Ryläyksen selvittämistä.

Ryläys
Kuva: Touho Häkkinen

Laskupää ei tunnetusti ole enää kovin terävä tässä vaiheessa matkaa. Kiviniemen laskutoimitusten perusteella totesin, että alle 26h aikaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia, vähän ihmettelin, mutta alistuin kohtalooni. Tilanne oli kuitenkin parempi kuin 2016/2018, molemmilla kerroilla jouduin käymään taistelua cutoffia vastaan, tällä kertaa aikaa kuitenkin riitti, maksimiaikaa oli kasvatettu 30h asti. Ryläyksen pätkä oli pidempi ja jyrkempi kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta sekin päättyi aikanaan. Otin loput kokikset tiepätkällä ja tein laskutoimitukset uusiksi ja tajusin, että 26 alittuu sittenkin. 

Peiponahon huoltoa ohittaessa totesin, että vesi ei enää kiinnosta, olut maistuu jo suussa, oli kyllä leilitkin täynnä nestettä. Tiepätkä Mäkränaholle kesti ikuisuuden ja Paha-Kolin portaat olivat viimeinen este ennen tämän paskan loppumista. Lamppu vielä päälle laskussa kohti Satamaa. Rantatiellä piti juosta, jotta tiesin nousussa jäävän riittävästi aikaa 25:30 alitukseen. Ja hyvä että juoksin, Lempinen oli puhaltanut niskaan Eteläpäästä lähtien, eroa maalissa oli vaivaiset 5 minuuttia. Loppunousu, Sambalaiset kannustamassa viimeisessä mutkassa, maali ja olut, helpotus.

Vihdoin maalissa
Kuva: Jere Alen


No mitä tästä jäi käteen? Toisaalta tyytyväisyys siihen, että tälläkin kerralla pääsin päätyyn, se ei ole Vaaroilla eikä pitkillä ultrilla koskaan itsestään selvää. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia, energia upposi hyvin ja jaksoin syödä tasaisin väliajoin loppuun asti. Ensimmäisellä kierroksella geelivoittoisesti ja lopussa irtokarkkia, aina kun nälkä alkoi vaivata pätkä makkaraa ja taas meni muutama tunti ongelmitta. Olin kyllä tyytyväinen 26h ajan alitukseen, mutta sitten toisaalta olin ajatellut, että nyt olisi saumaa myös alle 25h aikaan. Harjoituksellisesti hyvä vuosi alla, erinomainen keli ja kuiva reitti, mutta ei. Kai se on pakko tänne vielä tulla, vaikka siinä yhdessä videossa toisin väitetään.



8 kommenttia:

  1. Ei mennyt tuoppi kerralla alas, onko jäänyt treenit tekemättä?

    VastaaPoista
  2. Uusi itsehoitomenetelmä :-P Hyvä rapsa, kiitos! Pistitkö loppuosuudella vielä juoksuksi, olitkohan sinä joka mainitsi ohittaessaan tavoittelevansa vielä ikäluokkaennätystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika vähissä oli juoksupätkät Rykiniemen jälkeen. Ja sinne ne aikahaavetkin jäi.

      Poista
  3. Hieno rapsa! Kiitos ja onnittelut ikäsarjan voitosta!

    VastaaPoista
  4. Tätä olen odotellut. Seurasin aika tiiviisti menoasi enkä sellaista väsähtämistä huomannut kuin kaksi vuotta sitten. Hienoja kuvia. Seurasin jännityksellä Lempisen lähestymistä, mutta voitto tuli!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiviniemi-Satama tuli yli tunnin nopeammin kuin 2018, ei se mitään lennokasta etenemistä tietenkään enää ollut, mutta ihan ok vauhtia. Selvittämättä jäi olisi löytynyt lisää vauhtia, jos olisi ollut tieto Lempisen tilanteesta...

      Poista