Vaarojen Maraton 130km 5.10.2018
Kevään Karhunkierroksen viime hetken flunssan jälkeen suurin tavoite oli päästä lähtöviivalle, ultria on kertynyt tasaisesti vuodesta 2010 lähtien, mutta tämän vuoden osalta olin enää yhden kortin varassa. Kun perjantainkin kärvistely oli hoidettu, päästiin vihdoin liikkeelle illalla klo 20, ilman flunssaa.
Viimeisen 4 kk harjoitukset ovat sujuneet ilman suurempia ongelmia ja kuvittelin olevani paremmassa kunnossa kuin 2016, silloin Vaarojen 131km meni ajassa 25:44. Reitti oli silloin hieman vaativampi, joten kuvittelin pystyväni parempaan aikaan, toisin kävi.
Ensimmäiset 3km meni melko rauhallisesti, mutta Mäkrän mäkiin tuli kyllä mentyä massahysterian mukana turhan innokkaasti. Kun päästiin tielle 5km kohdalla, totesin sykkeistä, että menoa on syytä rauhoittaa. Päästin letkasta irti ja takaa tuli Mira, jonka kyytiin hyppäsin Vesivaaralle 15km asti, otin nousun rauhallisemmin ja päästin edessä olevat valot erkanemaan pimeyteen.
Jalassa oli Hokan Speedgoatit, joiden märkäpito ei vakuuttanut. Jo alkumatkasta olin pannuttanut pari kertaa, Mäkrällä ja ennen Lakkalaa, selvisin kuitenkin henkisillä vaurioilla. Lamppu vitutti lievästi, olin vaihtanut Armytekin otsapantaan Lumoniten lampun, joka olikin halkaisijaltaan pari mm kapeampi ja valaisin valahti tasaisin väliajoin ja sitä piti käsin säätää jatkuvasti. Olisi ehkä kannattanut käydä testaamassa etukäteen…
Rykinimen ylitys oli kapeampi kuin muistikuvissa, sen jälkeen sainkin mennä pitkän matkaa yksin aina Ahvenlammen paikkeille. Kolinvaaralle noustessa sekoilin reitin kanssa ja onnistuin hukkaamaan polun, laitoin Ambitin navigoinnin päälle ja löysin takaisin uralle muutaman minuutin sekoilun jälkeen.
Kiviniemi tuli ja meni, lisää vettä ja energiaa, kulutus oli suunnilleen litra huoltojen välillä ja puoli litraa huollosta lähtiessä kitusiin. Ryläyksen mäki tuntuu aina vaan matalammalta, maine muutenkin on vahvasti liioiteltu. Lasku sieltä on kyllä paha, varsinkin toisen kierroksen tyhjillä jaloilla.
Ryläyksen jälkeisillä pitkospuilla oli ongelmia pysyä ladulla, onneksi oli sauvat kannossa heti ekalla kierroksella. Ilman sauvoja olisin pudonnut pitkospuilta vähän väliä. Tasapainon kanssa olikin haasteita loppuun asti.
Loppukierroksella ei ihmeitä tapahtunut, etenin pääasiassa yksin, vauhti oli ollut hiipuvaa kahden vuoden takaiseen verrattuna jo Rykiniemestä lähtien, mutta oli reittikin raskaammassa kunnossa kuin silloin.
Puolivälin huollossa ajassa 11:40, kiire ei ainakaan ollut enää mihinkään, joten notkuin turhankin kauan huollossa. Soppaa, karjalanpiirakkaa, munkkia ja kokista naamaan. Kuivaa vaatetta ja astetta parempi takki päälle. Ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti innostanut jatkaa toiselle kierrokselle, mutta ei ollut mitään hyvää syytä keskeyttääkään, nautinnolliset hetkethän olivat vasta kaukana edessä.
Toisella kierroksella kaatuilu jatkui, parit pannutukset lyhyen ajan sisällä Jauholanvaaralla, oikea kyynärvarsi alkoi olla aika hellänä. Hetken piristystä toivat 42km juoksijat, laskin sijoituksia ja huutelin niitä juoksijoille, kovasti tuli kiitoksia.
Lakkalassa sain Jennin kiinni, pari kertaa vielä hetkeksi erottiin, mutta täältä maaliin asti tultiin suurin osa yhdessä. Molempien GPS simahti 90km jälkeen, joten oltiin kartan ja kellonajan varassa loppuaikaa ennustaessa. Eteläpäässä laskin ensimmäisen kerran, että marginaalia olisi noin 45 min. Meno oli kyllä todella heikkoa jossain Eteläpään ja Kiviniemen välillä. Turhan vähän oli varmaan tullut vedettyä energiaa, jotenkin se vaan tuppaa unohtumaan, kun väsymys alkaa voittaa. Takaa puski ohi kaiken maailman sauvakävelijöitä (sic) aivan karseeta vauhtia. Viimeiset juoksuaskelet otin jo kauan sitten Rykiniemeen saapuessa.
Kiviniemessä otin vähän tuhdimmin energiaa, joka tuntuikin hetken kuluttua vähän auttavan. Toinen sauva meni rikki ennen Ryläystä, ei sillä suuremmin ollut merkitystä, mutta Ryläyksen jyrkässä laskussa olisin tarvinnut molempia sauvoja. Reidet olivat aivan loppu ja tasapaino huono, joten selvisin alas enemmän tuurilla kuin taidolla.
Peiponpohjassa oltiin varmoja, että aika riittää. Tekniset osuudet olivat takana, lähinnä murehdutti Pienen-Kolin portaat, jotka tuntuivat raskailta jo ensimmäisellä kierroksella. Kysyttiin huollossa, ehtiikö Lotta maaliin, ei oikein saatu varmuutta asiasta. Alkoi jo vähän nolottaa mahdollisuus tulla jälleen viimeisenä aikarajan puitteissa maalin. Pahimmaksi pätkäksi lopussa osoittautui lasku Mäkrän kupeesta alas tielle. Penikat olivat tulessa eikä lasku tuntunut koskaan loppuvan.
Vielä ennen Mäkränahoa akku simahti ja aloin vaihtaa akkua. Jostain syystä Jenni alkoi säätää samaan aikaan omaa lamppuaan ja yhtäkkiä oltiin molemmat ilman valoa pimeässä. Hetken aikaa tuherrettuani sain kuitenkin oman lampun kuntoon ja kohta päästiin jatkamaan matkaa. Kuljettiin muutama minuutti eikä näkynyt mitään reittimerkkejä, alettiin epäillä, että ollaan pummattu. Jatkettiin kuitenkin sitkeästi eteenpäin ja lopulta nähtiin reittimerkkejä. Mihinkään ylimääräiseen sekoiluun ei enää olisi ollut aikaa, eikä kyllä voimiakaan.
Maaliin saavuttiin lopulta ajassa 27:26. Mukavasti Sambalaiset olivat ottamassa meidät vastaan, lämmitti kovasti. Joku kyltti tuotiin pideltäväksi, ajattelin että joku Sambalaisten vitsi, koska siinä luki mielestäni ihan selvästi ”Idiootit”. Vasta seuraavana päivänä valkeni mitä siinä oikeasti luki. Onneksi Jokke on kuulemma luvannut Karhunkierrokselle Idiootit-kyltin niin saadaan sekin kuva purkitettua.
Aika oli siis jotain muuta, kuin mitä lähdin hakemaan. Mutta kai reitti oli sitten raskaampi tänä vuonna, koska alle 26h ajalla olisi sijoittunut melkein puoliväliin eikä viimeiseksi, kuten 2016. Muutama päivä lähinnä vitutti koko reissu ja oma suoritus, mutta hain lohtua siitä, että muut muut viiskymppiset keskeyttivät viimeistään puolivälin huollossa. Eikä näiden kolmen vuoden aikana kovin moni 50-sarjalainen ole muutenkaan perusmatkaa selvittänyt.
Ensi vuonna Vaarat jää väliin, pari vuotta täytyy antaa henkiselle palautumiselle.
 |
| Vihdoin liikkeelle Kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen |
Viimeisen 4 kk harjoitukset ovat sujuneet ilman suurempia ongelmia ja kuvittelin olevani paremmassa kunnossa kuin 2016, silloin Vaarojen 131km meni ajassa 25:44. Reitti oli silloin hieman vaativampi, joten kuvittelin pystyväni parempaan aikaan, toisin kävi.
Ensimmäiset 3km meni melko rauhallisesti, mutta Mäkrän mäkiin tuli kyllä mentyä massahysterian mukana turhan innokkaasti. Kun päästiin tielle 5km kohdalla, totesin sykkeistä, että menoa on syytä rauhoittaa. Päästin letkasta irti ja takaa tuli Mira, jonka kyytiin hyppäsin Vesivaaralle 15km asti, otin nousun rauhallisemmin ja päästin edessä olevat valot erkanemaan pimeyteen.
Jalassa oli Hokan Speedgoatit, joiden märkäpito ei vakuuttanut. Jo alkumatkasta olin pannuttanut pari kertaa, Mäkrällä ja ennen Lakkalaa, selvisin kuitenkin henkisillä vaurioilla. Lamppu vitutti lievästi, olin vaihtanut Armytekin otsapantaan Lumoniten lampun, joka olikin halkaisijaltaan pari mm kapeampi ja valaisin valahti tasaisin väliajoin ja sitä piti käsin säätää jatkuvasti. Olisi ehkä kannattanut käydä testaamassa etukäteen…
Rykinimen ylitys oli kapeampi kuin muistikuvissa, sen jälkeen sainkin mennä pitkän matkaa yksin aina Ahvenlammen paikkeille. Kolinvaaralle noustessa sekoilin reitin kanssa ja onnistuin hukkaamaan polun, laitoin Ambitin navigoinnin päälle ja löysin takaisin uralle muutaman minuutin sekoilun jälkeen.
Kiviniemi tuli ja meni, lisää vettä ja energiaa, kulutus oli suunnilleen litra huoltojen välillä ja puoli litraa huollosta lähtiessä kitusiin. Ryläyksen mäki tuntuu aina vaan matalammalta, maine muutenkin on vahvasti liioiteltu. Lasku sieltä on kyllä paha, varsinkin toisen kierroksen tyhjillä jaloilla.
Ryläyksen jälkeisillä pitkospuilla oli ongelmia pysyä ladulla, onneksi oli sauvat kannossa heti ekalla kierroksella. Ilman sauvoja olisin pudonnut pitkospuilta vähän väliä. Tasapainon kanssa olikin haasteita loppuun asti.
Loppukierroksella ei ihmeitä tapahtunut, etenin pääasiassa yksin, vauhti oli ollut hiipuvaa kahden vuoden takaiseen verrattuna jo Rykiniemestä lähtien, mutta oli reittikin raskaammassa kunnossa kuin silloin.
Puolivälin huollossa ajassa 11:40, kiire ei ainakaan ollut enää mihinkään, joten notkuin turhankin kauan huollossa. Soppaa, karjalanpiirakkaa, munkkia ja kokista naamaan. Kuivaa vaatetta ja astetta parempi takki päälle. Ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti innostanut jatkaa toiselle kierrokselle, mutta ei ollut mitään hyvää syytä keskeyttääkään, nautinnolliset hetkethän olivat vasta kaukana edessä.
 |
| Mäkrällä Kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen |
Toisella kierroksella kaatuilu jatkui, parit pannutukset lyhyen ajan sisällä Jauholanvaaralla, oikea kyynärvarsi alkoi olla aika hellänä. Hetken piristystä toivat 42km juoksijat, laskin sijoituksia ja huutelin niitä juoksijoille, kovasti tuli kiitoksia.
Lakkalassa sain Jennin kiinni, pari kertaa vielä hetkeksi erottiin, mutta täältä maaliin asti tultiin suurin osa yhdessä. Molempien GPS simahti 90km jälkeen, joten oltiin kartan ja kellonajan varassa loppuaikaa ennustaessa. Eteläpäässä laskin ensimmäisen kerran, että marginaalia olisi noin 45 min. Meno oli kyllä todella heikkoa jossain Eteläpään ja Kiviniemen välillä. Turhan vähän oli varmaan tullut vedettyä energiaa, jotenkin se vaan tuppaa unohtumaan, kun väsymys alkaa voittaa. Takaa puski ohi kaiken maailman sauvakävelijöitä (sic) aivan karseeta vauhtia. Viimeiset juoksuaskelet otin jo kauan sitten Rykiniemeen saapuessa.
Kiviniemessä otin vähän tuhdimmin energiaa, joka tuntuikin hetken kuluttua vähän auttavan. Toinen sauva meni rikki ennen Ryläystä, ei sillä suuremmin ollut merkitystä, mutta Ryläyksen jyrkässä laskussa olisin tarvinnut molempia sauvoja. Reidet olivat aivan loppu ja tasapaino huono, joten selvisin alas enemmän tuurilla kuin taidolla.
Peiponpohjassa oltiin varmoja, että aika riittää. Tekniset osuudet olivat takana, lähinnä murehdutti Pienen-Kolin portaat, jotka tuntuivat raskailta jo ensimmäisellä kierroksella. Kysyttiin huollossa, ehtiikö Lotta maaliin, ei oikein saatu varmuutta asiasta. Alkoi jo vähän nolottaa mahdollisuus tulla jälleen viimeisenä aikarajan puitteissa maalin. Pahimmaksi pätkäksi lopussa osoittautui lasku Mäkrän kupeesta alas tielle. Penikat olivat tulessa eikä lasku tuntunut koskaan loppuvan.
Vielä ennen Mäkränahoa akku simahti ja aloin vaihtaa akkua. Jostain syystä Jenni alkoi säätää samaan aikaan omaa lamppuaan ja yhtäkkiä oltiin molemmat ilman valoa pimeässä. Hetken aikaa tuherrettuani sain kuitenkin oman lampun kuntoon ja kohta päästiin jatkamaan matkaa. Kuljettiin muutama minuutti eikä näkynyt mitään reittimerkkejä, alettiin epäillä, että ollaan pummattu. Jatkettiin kuitenkin sitkeästi eteenpäin ja lopulta nähtiin reittimerkkejä. Mihinkään ylimääräiseen sekoiluun ei enää olisi ollut aikaa, eikä kyllä voimiakaan.
Maaliin saavuttiin lopulta ajassa 27:26. Mukavasti Sambalaiset olivat ottamassa meidät vastaan, lämmitti kovasti. Joku kyltti tuotiin pideltäväksi, ajattelin että joku Sambalaisten vitsi, koska siinä luki mielestäni ihan selvästi ”Idiootit”. Vasta seuraavana päivänä valkeni mitä siinä oikeasti luki. Onneksi Jokke on kuulemma luvannut Karhunkierrokselle Idiootit-kyltin niin saadaan sekin kuva purkitettua.
 |
| Idiootit Kuva: Minttu Mustonen |
Aika oli siis jotain muuta, kuin mitä lähdin hakemaan. Mutta kai reitti oli sitten raskaampi tänä vuonna, koska alle 26h ajalla olisi sijoittunut melkein puoliväliin eikä viimeiseksi, kuten 2016. Muutama päivä lähinnä vitutti koko reissu ja oma suoritus, mutta hain lohtua siitä, että muut muut viiskymppiset keskeyttivät viimeistään puolivälin huollossa. Eikä näiden kolmen vuoden aikana kovin moni 50-sarjalainen ole muutenkaan perusmatkaa selvittänyt.
Ensi vuonna Vaarat jää väliin, pari vuotta täytyy antaa henkiselle palautumiselle.
Kommentit
Lähetä kommentti