Ultra-Trail du Mont-Blanc 29-31.8.2014

Piti tarkistaa vanhoista raporteista milloin aloin ensimmäistä kertaa suunnittelemaan osallistumista UTMB:lle, idea oli syntynyt syksyllä 2011 Hangon Mammuttimarssin jälkeen. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, mistä näin järjetön kisa oli edes löytynyt, mutta pakkohan tänne oli päästä. Luonnollisesti mitään käsitystä siitä kuinka vaativia vuoristokisat ovat, ei tässä vaiheessa tietenkään ollut.

Tarvittavat karsintapisteet kertyivät 2011/2012 Mammuttimarssista ja 2012 Traunsee Bergmarathonista (58km/4500D+), josta oli tuliaisina aimo annos nöyryyttä. Ensimmäinen arvonta vuodelle 2013 ei tuottanut tulosta, mutta vuoden 2014 arvonnasta lähtölupa irtosi.

Kuluva vuosi on ollut jalkaongelmien kanssa taistelua. Huhtikuussa oli onneksi jalat jonkun aikaa kunnossa ja viihdyin pääasiassa Malminkartanon jätemäellä noin 20K vertikaalimetrin verran. Ongelmien takia UTMB:lle ei ollut paljon muita tavoitteita kuin läpipääsy, kakkostavoitteena 40h alitus. Vasen jalka ei ollut edes täysin kunnossa, joten oli ihan arvoitus, kuinka pitkälle sillä pystyisi etenemään.

Kisa alkoi perjantaina klo 17:30 illalla, sääennuste oli luvannut perjantai-illaksi sadekuuroja, sen jälkeen pitäisi poutaantua. Varttitunti ennen starttia alkoi kuitenkin sataa ja sadetta kesti sitten tauotta 4,5h.

Lähdön odottelua

Lähdin liikkeelle Pekan ja Nooran kanssa, mutta kun alkuryysiksestä oli selvitty ja päästiin juoksemaan omaa vauhtia, alkoi pientä rakoa syntyä. Muutaman kilometrin kuluttua totesin Pekalle ”Nyt sun täytyy valita, Noora vai minä”, yllättäen valitsi minut ja Noora hävisi pikkuhiljaa näkyvistä.

Ensimmäiset 8km mentiin melko tasaista ja porukka levisi jonoksi löytäen oman paikkansa. Houchesin jälkeen lähtee ensimmäinen kunnon nousu. Yllättäen Houchesissa törmättiin Tomiin, jonka oletimme heti lähteneen huomattavasti meitä lujempaa liikkeelle, juoma-aseman häslingissä Tomi taas katosi, mutta ilmestyi jälleen yllättäen kantaan kiinni mäen loppupuolella. Tästä jatkettiin yhdessä ensimmäiseen isoon huoltoon Saint-Gervaisiin 21km kohdalle. Alamäki oli sateen ansiosta märkä ja mutainen ja aika paljon jengi liukasteli, mutta mitään pahempaa haaveria ei osunut silmiin.

Gervaisin huollossa piti kaivaa lamppu esiin, loppumäki oli tultu hämärässä Pekan ja takana tulevien lamppuja hyödyntäen. Huollossa hääri tutunnäköinen mies http://www.sebchaigneau.com/en/, oli pakko käydä kättelemässä ennen kuin jatkettiin matkaa.

Huollon jälkeen Tomi nosti vauhtia ja tästä eteenpäin jatkettiin Pekan kanssa kahdestaan. Contaminesissa (5h/31km) kohdalla oli pakko laittaa kunnon takki päälle ja La Balmessa (7h/39km) vaihdettiin vielä kuivat pitkähihaiset paidat kastuneiden t-paitojen tilalle ennen kuin lähdettiin kohti ensimmäistä 2500m huippua.  Rinteestä alkoi jo tässä vaiheessa löytyä joitain raatoja nojailemassa sauvoihinsa, olivat selvästi lähteneet liian lujaa liikkeelle. Bonhommen (2440m) huiputuksen jälkeen tultiin alamäkiosuus ihan mukavaa vauhtia ja noustiin 100 sijaa, tällä pätkällä tapahtui yllättäen koko reissun ainoa kaatuminen, kun liukastuin ja putosin takapuolelleni, aika vähällä selvittiin.

Les Chapieuxsta (9½h/50km) oli ensin helppo 4km tiepätkä loivaa nousua, joka otettiin aika rennosti, sen jälkeen hieman tiukempi nousu Col de la Seigneen (12h/60km) 2500 metriin.

Lac Combalia (13h/64km) ja aamun sarastusta lähestyttäessä Pekalla alkoi olla pieniä ongelmia, rakoa syntyi vaikka pidin vauhdin normaalina. Nousu Arête du Mont-Favrelle 2400metriin otettiin rauhallisesti ja ylhäällä pidettiin pieni tauko. Kaivoin ensimmäistä kertaa kameran esille ja otin muutaman kuvan, näkymät Mont Blancin massiiville olivat huikeat. Seuraavassa alamäessä etenin rauhallisesti ja porukkaa lappoi huolella ohi, Pekka jäi silti yli kolme minuuttia. Huoltopaikalla hän sanoi keskeyttävänsä seuraavaan isompaan huoltopisteeseen Courmayeuriin, joten lähdin jatkamaan yksin matkaa. Lasku Courmayeriin (16h/77km) oli jyrkkä ja reidet joutuivat koville, vauhti oli kuitenkin maltillinen, koska rinne oli täynnä porukkaa ja alas mentiin sopuisasti jonossa.

Courmayerin huollossa odotti drop bag ja lämmin ruoka. Vaihdoin kuivan t-paidan ja sukat sekä putsasin ja rasvasin jalat. Jalkapohjat olivat hieman huonossa hapessa oltuaan märät lähes koko matkan. Päätin jatkaa Fellcrosseilla, koska mitään suurempia ongelmia jalkojen kanssa ei vielä ollut. Otin vaihtokengistä pelkästään kuivat pohjalliset märkien tilalle. Korkkaisin myös yhden oluen, jonka olin laittanut drop bagiin, tällä vedolla sain ainakin naapurit kateellisiksi. Tähän asti olin tullut lähes pelkästään järjestäjien energioilla. Litratolkulla Pepsiä, makkaraa, juustoa, suklaata ja keittoa, omista eväistä ainoastaan Ässä-Mixejä oli kulunut puoli pussillista. Nappasin täydennykseksi yhden pussin Panttereita. Geelejä en ottanut lisää, koska niihin kahteenkaan, joita olin tänne asti kantanut, en ollut vielä koskenut. Tämä oli tietysti pieni virhe, mutta ainahan niitä sattuu.

Juuri ennen kuin olin lähdössä näin Pekan, joka kertoi sittenkin jatkavansa matkaa. Hän oli kuitenkin vasta aloittamassa ruokailua, joten päätin lähteä liikkeelle. Pekan tuntien arvelin, että jos hän oikeasti saa voimat takaisin niin ajaa minut kyllä kiinni.

Courmayerin jälkeen on tymäkkä 800m nousu Refuge Bertonelle. Kello lähestyi puolta päivää, joten pilvettömältä taivaalta porottava aurinko ei yhtään helpottanut tehtävää. Ylhäällä räpsin muutaman valokuvan ja odottelin hetken Pekkaa, mutta jatkoin matkaa, kun miestä ei näkynyt. Bertonen jälkeen oli mukava 7 km sivuttainen siirtymä Refuge Bonattille, joka oli suurimmaksi osaksi juostavaa polkua. En tosin tiedä paljonko se liikehtiminen muistutti juoksua, mutta jotain nopeampaa kuin kävely kuitenkin. Bonattilla räpsin taas valokuvia ja katsoin näkyykö miestä.

Seuraavana edessä oli pudotus alas laaksoon Arnuvaan (21h/95km), jossa oli vähän isompi huolto. Ehdin käydä vessassa ja hakea lautasellisen soppaa, kun Pekka saapui huoltoon, ryhmä oli taas kasassa. Hetken lepo Courmayerissa oli auttanut ja mies oli taas iskussa. Helvetin hyvä, koska tästä eteenpäin kaveria kyllä tarvittiin.

Nousua Grand Col Ferretille. Kuva: Tomi Mäkelä

Nousu iltapäivän lämmössä Grand Col Ferretille (2525m) oli pitkä ja raskas, jouduttiin ensimmäistä kertaa pysähtymään nousussa pari kertaa, kun puhti ei meinannut riittää. Eteenpäin auttoi kuitenkin tieto siitä, että tämä oli vika 2500m mäki, tästä eteenpäin päästään vähän helpommalla. No, ei se ihan niin mennyt. Ferretin jälkeen oli pitkä alamäki La Foulyyn (24h/108km). Voimia ei enää ollut ns. juoksemiseen vaan edettiin kävellen. Hyvävoimaista porukkaa tuli aina välillä juosten ohi. Reilu kilometri ennen La Foulyä oli pieniä nousuja, oltiin molemmat aivan kuolleita, reisissä ei ollut mitään voimia ja muutamankin metrin nousut saivat miehet huohottamaan voimakkaasti. Ensimmäistä kertaa alkoi huolestuttaa, että tuleeko tästä hommasta yhtään mitään. Vaikka loppumatkalla ei enää käytäisi yhtä korkealla kuin tähän mennessä, oli nousua kuitenkin vielä 3400m jäljellä, täysin mahdoton tehtävä nykykunnossa. Todettiin, että huollossa on pakko saada lisää energiaa, muuten matka katkeaa. Ainoa ongelma oli se, että järjestäjien tarjonta ei enää tässä vaiheessa juurikaan uponnut. Kiskoin toisen ison geelin, tungin järjestäjien tummaa suklaata väkisin alas ja päälle hieman omia irtokarkkeja.

Toimenpiteet auttoivat ja jatkettiin matkaa myötämäkeen kohti Champex-Lacia (27½h/122km), ennen huoltoa oli 500m nousu, joka meni ilman suurempia ongelmia. Aivan nousun lopussa piti laittaa lamppu päähän, koska seuraava yö oli alkamassa. Huollossa saatiin kulumaan melkein puoli tuntia, mitään muistikuvaa ei kyllä ole, että siellä olisi tehty mitään erityistä.

Huollon jälkeen lasketeltiin taas jonkun aikaa alamäkeen ja seuraavaksi oli edessä Bovinen nousu. Reittiä oli muutettu, koska varsinainen reitti oli kuulemma liian mutainen. Se, että mutainen osuus oli kierretty, ei tehnyt noususta yhtään helpompaa. Joen ylityksen jälkeen alkoi melkoinen tunkkaus ennen kuin jonkun ajan kuluttua päästiin taas hieman loivempaan rinteeseen. Ylhäällä yhdyttiin OCC:n reittiin ja polku muuttui mutaiseksi, tätä iloa riitti reilun kilometrin. Lasku Trientiin meni rauhallisesti takaa tulevia turboja väistellen. Suuresti ihmeteltiin, miksi nämä ihmiset ovat vielä täällä, jos vauhti on meitä paljon nopeampaa.

Trientin (32h/139km) jälkeen toiseksi viimeinen iso nousu Catognelle, hommahan olisi kohta paketissa. Aika harvoin tulee tunne, että ollaan melkein perillä, kun jäljellä on reilu 30km. Tässä päästiin hyvään letkaan heti nousun alusta alkaen, yksi kerrallaan letkan vetäjä hyppäsi sivuun, mutta viimeinen veti sitkeästi mäen päälle, vaikka kerran yrittikin tarjota Pekalle piikkipaikkaa. Laskussa kohti Vallorcinea kuljettiin lopussa samaa reittiä, jota oli kuljettu viime vuotisessa Mont Blanc 80k juoksussa, ei kyllä kauheasti herättänyt pimeällä muistikuvia päinvastaiseen suuntaan kuljettaessa. Innostuin alamäen loppuosassa vähän liikaakin muita ohitellessani ja reidet olivat aika pökkelöt, kun pääsin huoltoon.

Valloricine (35½h/149km), sovittiin huollossa että loppu mennään rauhallisesti. Ehkä reilu kilometri mentiinkin, ensin vauhti nousi tasaisella osuudella ennen Col des Montesin tienylitystä, sitten Pekka lähti vetämään 600m seinämää ylös sellaista vauhtia, että joku ulkopuolinen olisi voinut kuvitella, että olen tekemässä kuolemaa, sen verran äänekästä oli huohotus. Mäen päällä Pekka erehtyi hetkeksi nojailemaan sauvoihinsa, joten oli koston paikka, jatkoin matkaa ja kiristin tahtia. Se on hyvä, kun on tasainen ryhmä, jossa toinen on parempi nousussa ja laskussa ja toinen tasaisella…

La Tête aux vents, viimeinen nousu hoidettu, lasketellaan maaliin, jumalauta me ollaan hoidettu tää homma! Ei aivan, nokittelulla saatiin energiatasot taas aivan nollaan, hoiputtiin vuoren rinnettä kohti La Flégèreä (39h/160km). Jaloissa ei ollut mitään voimaa ja oli suuria haasteita pysyä pystyssä. On suorastaan ihme, että tällä välillä ei kaaduttu kertaakaan, läheltä piti kyllä monta kertaa, reittikin oli välillä melko louhikkoinen. Vasta tässä kohtaa tuli ensimmäisen kerran voimakas tunne siitä, että nyt tää paska sais jo loppua. Oltiin taas saavutettu olotila, jossa muutaman metrin nousu oli suunnaton ponnistus, joten parinkympin loppunousu Flegerelle oli työn takana. Takaa tuli vielä kuin kiusalla yksi turbo, joka juoksi kuin vittuillakseen nousun ensimmäiselle tasanteelle.

Flegereltä maaliin oli vain 8km ja pelkää alamäkeä, kuulostaa helpolta, mutta eihän se väsyneillä reisillä mitään herkkua ollut. Laskun yläosa käveltiin, mutta pikku hiljaa meno muuttui ”juoksuksi”. Takaa tuli paljon porukkaa ohi, mutta ohituksiakin tehtiin. 

Päästiin vihdoin kaupunkialueelle. Oltiin aikaisemmin päätetty, että joen rannassa kävellään, mutta kävelykadun päästä (noin 500m) juostaan maaliin. Rannassa edellä meni yksi kaveri, tätä ei ollut tarve ohittaa, mutta takaa tuli juosten pari kaveria, joten oli pakko lähteä juoksemaan, eihän me nyt ketään ohi sentään päästetä. Maalin lähestyminen antoi vielä sen verran voimia, että jaksettiin juosta loppupätkä, ainakin valokuvan perusteella, videota en ole vielä nähnyt. Eikä tullut itkukaan loppusuoralla, vaikka olin melko varma, että sitä en pysty estämään.

Viimeiset sadat metrit. Kuva: Tuula Pajunen

Olen aika ylpeä siitä, että saatiin tämä Pekan kanssa hoidettua ja aikakin meni ainakin omalta osaltani melkein tavoitteeseen. Tosin tämän suorituksen osalta sillä ei ole mitään merkitystä, pelkästään reitin läpäisy tulee jäämään pysyvästi mieleen.

Suomalaiset UTMB osallistujat. Kuva: Merja Ylihärsilä

Kisasivu

Profiili

Väliaikataulukko