IhanHukassa

Kevään Karhunkierroksen viime hetken flunssan jälkeen suurin tavoite oli päästä lähtöviivalle, ultria on kertynyt tasaisesti vuodesta 2010 lähtien, mutta tämän vuoden osalta olin enää yhden kortin varassa. Kun perjantainkin kärvistely oli hoidettu, päästiin vihdoin liikkeelle illalla klo 20, ilman flunssaa. Vihdoin liikkeelle Kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen Viimeisen 4 kk harjoitukset ovat sujuneet ilman suurempia ongelmia ja kuvittelin olevani paremmassa kunnossa kuin 2016, silloin Vaarojen 131km meni ajassa 25:44. Reitti oli silloin hieman vaativampi, joten kuvittelin pystyväni parempaan aikaan, toisin kävi. Ensimmäiset 3km meni melko rauhallisesti, mutta Mäkrän mäkiin tuli kyllä mentyä massahysterian mukana turhan innokkaasti. Kun päästiin tielle 5km kohdalla, totesin sykkeistä, että menoa on syytä rauhoittaa. Päästin letkasta irti ja takaa tuli Mira, jonka kyytiin hyppäsin Vesivaaralle 15km asti, otin nousun rauhallisemmin ja päästin edessä olevat valot erkanemaan...

Kisaviikon maanantaina alkanut flunssa iski pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tiistaina kitalaki oli tulessa ja olo täysin vetämätön, keskiviikkona kurkkukipu oli loppunut, tilalla nuha. Torstaina, kun ajettiin autolla Kolille, olin vaiheessa kuiva yskä. Perjantaina yleisolo oli ihan ok, pientä tukkoisuutta vielä, mutta yskäkin oli rauhoittunut. Siinä lähtökohdat pitkän matkan starttiin, ei hyvät, mutta päätin lähteä katsomaan miltä juoksu tuntuu. Kärki, etenkin Micke, lähtee rauhallisesti Kuva: Kari Kuninkaanniemi Suunnitelma oli lähteä yhden kierroksen verran tutustumaan uuteen reittiin, lähtöviivalla en sen suuremmasta haaveillut. Olo tuntui kuitenkin hyvältä ja irtauduin Laura-duosta 3km jälkeen. Muu poppoo oli karannut lähtökiihdytyksessä kauas, mutta Jauholanvaaran jälkeen alkoi edessä näkyä muutamia lamppuja, jotka sain napsittua kiinni. Lakkalan jälkeen edessä näkyi isompi letka, jonka saavutin Rykiniemessä kahluupaikalla. Hämmästys oli kova, kun huollossa oli samaan aikaa...