sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Nuuksio Backyard Ultra 13-14.9.2019


Kapteeni Solisluu (https://radioplay.fi/podcast/polkuporinat/listen/2019162/) tarjosi ystävällisesti huoltotelttaansa, myös samalla kyydillä tullut Antti jakoi tilan. Siinähän meillä oli samalla Samban avohoito-osasto kasassa.

Lähtöviivalla oli lopulta 26 kilpailijaa. Yllättävän vähän, vaikka konsepti on todella kiinnostava ja järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehkä Vaarojen läheisyys verotti? Tai ehkä kasassa oli vain ne Suomen tyhmimmät ultrajuoksijat, kuten eräs tuttu totesi.


Lähtö!
Kuva: Onevision.fi

Otin ensimmäisen kierroksen todella varovaisesti, edelliset pari viikkoa olin taistellut lonkan ja selän kanssa. Viimeisellä viikolla yritin epätoivoisesti korjata tilannetta ja tulin rusauttaneeksi liian innokkaalla venyttelyllä reiden. Kävelykään ei ollut täysin ongelmatonta viimeiset pari päivää ennen kilpailua. Aika normaali valmistautuminen Hopo-kerholaiselta. Lantiota kiristi huolella ensimmäisellä kierroksella, mutta selkäkivut eivät vaivanneet. Selässä kyllä tuntui, mutta ei äitynyt kivuksi missään vaiheessa. Pahin pelko poistui.

Polkulenkkiä kierrettiin alkuun kaksi kierrosta ennen kuin siirryttiin pimeän ajaksi tielle. Molemmat lenkit ovat raskaita, polkulenkillä on paljon juurakkoa ja muutama terävä nousu, tielenkki tuntuu olevan jatkuvaa nousua ja laskua. Kumpikaan ei päästänyt helpolla.

Alussa helppoa ja mukavaa.
Kuva: Ismo Eskelinen


Pari ensimmäistä polkulenkkiä meni vajaaseen 53 minuuttiin, sen verran jäi aikaa ennen seuraavaa starttia, että ehti hieman tankata, mutta ei ehtinyt tulla kylmä. Olin varannut mukaan geelejä, panttereita ja lakua, mutta järjestäjien pöydät notkuivat herkkuja, joten omiin ei juuri tarvinnut kajota. Juomaksi vedin pelkkää kolaa, sitä meni 3-4dl per huolto. Syötäväksi oli alkuun lämmintä keittoa ja myöhemmin pitsaa. Jatkuvasti oli tarjolla hedelmäkarkkeja, suklaata, sipsejä, banaania, suolakurkkua ja varmaan paljon muuta. Verrattuna aikaisempiin ultriin tuli syötyä enemmän oikeaa ruokaa eikä tullut nälkä missään vaiheessa.

Kun siirryttiin tielle, kierrosajoista putosi muutama minuutti, kaikki 11 kierrosta menivät välille 50:30-52:30. Joskus klo 3 yöllä alkoi olla selvää, että kisa alkaa vasta, kun siirrytään takaisin poluille. Koko yö meni shortseilla, lämpötila laski alimmillaan noin 8 asteeseen.

Poluilla tuli juostua enemmän yksin, mutta tielenkillä meillä oli yleensä vakionaamat kasassa. Alun perin tuntui hieman tyhmältä, että tielenkki juostaan edestakaisena eikä yhtenä ympyrälenkkinä, mutta oli oikeastaan mukava seurata kärjen vastaantuloa joka kierroksella sekä katsoa, miten kaikilla muilla menee, ja selviävätkö kaikki cut-offista.

Kun siirryttiin aamulla klo 7 takaisin polulle, mukana oli 16 kilpailijaa, sen jälkeen porukka alkoikin vähetä jokaisella kierroksella.  En uskonut selviäväni poluilla kuin maksimissaan kierroksen alle tunnin aikarajan. Olin merkannut muistiin jo illalla muutaman väliaikapaikan polkulenkiltä, niiden mukaan oli hyvä verrata, ehtiikö kierroksen suorittaa aikarajan puitteissa. Ensimmäinen kierros mentiin ehkä vähän turhankin kovaa, viimeisellä kilsalla energiat loppuivat täysin. Huollossa pari geeliä ja runsaasti kolaa, seuraava lähtö teki tiukkaa, mutta hetken kuluttua olo parani.

Toiselle polkulenkille kevensin (mielestäni) tuntuvasti vauhtia, kävelin enemmän, ihan pienetkin ylämäet. Huollossa oli pienoinen yllätys, että aikaa kului vain 1:30 enemmän kuin edellisellä kierroksella. Energiatasot olivat edelleen ihan hyvät, joten matka jatkui. Juoksu alkoi olla melkoista hissuttelua, mutta juoksua kuitenkin. Yleensä ultrissa homma on mennyt sauvakävelyksi viimeistään satasessa, joten oli ihan mukavaa edetä juosten. Tähän varmaan vaikutti se, että energiaa sai vedettyä enemmän ja tuli hieman venyteltyä etureisiä, jotka yleensä jämähtävät loppupuolella.

Aamulla vielä rentoa(?) rallattelua.
Kuva: Topi Hanhela

Toisen polkulenkin jälkeen olin varma, että seuraava ei mene enää tunnin alle, mutta ei, edelleen alle 57min. Joukon kanssa keskusteltiin kierroksen loppuvaiheilla ja hän totesi jättävänsä kesken, niin kuin tekikin. Itse sanoin, että niin kauan jatketaan, kun kierros menee alle tunnin. Jotenkin tämä oli tunnin päästä ”unohtunut”, koska neljänneltä polkulenkiltä tuli maalileimaus ajassa 58:15, olisi hyvin ollut aikaa nopeaan huoltoon ja lähteä vielä yhdelle kierrokselle. Ja jos lukee väliaikoja kuin piru raamattua, niin voi todeta, että 18. kierros olisi mennyt vielä todennäköisesti alle tunnin. Eli lopputuloksena on pakko todeta, että pää petti. Kisan jälkeisellä viikolla on kyllä tullut kiroiltua tätä lopun löysyyttä. Eli takaisin radalle, ei kuitenkaan ensi vuonna, koska UTTF.

Lopuksi täytyy kehua, että Micke, Sari ja talkoolaiset olivat luoneet hienot puitteet kisalle. Ihan suuren maailman meininki vaikka meitä osallistujia oli vaivaiset 26 kpl. Ihme on, jos ensi vuonna 50 osallistujan kiintiö ei tule täyteen. Vahva suositus!

"Maalissa"
Kuva: Janne Simola



Väliajat ja kuljettu matka:
1                           0:52:33               6,7
2                           0:52:58               13,4
3                           0:50:07               20,1
4                           0:50:41               26,8
5                           0:51:05               33,5
6                           0:51:29               40,2
7                           0:50:15               46,9
8                           0:51:33               53,6
9                           0:51:24               60,3
10                        0:52:30               67,0
11                        0:51:52               73,7
12                        0:52:09               80,4
13                        0:51:40               87,1
14                        0:54:41               93,8
15                        0:56:05               100,5
16                        0:56:57               107,2
17                        0:58:15               113,9


torstai 30. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros 166km, 24-25.5.2019

Kolme perättäistä Karhunkierroksen perusmatkan DNS:ää, asia takoi takaraivossa vahvasti viimeisen kisaa edeltävän viikon. Keskiviikkona oli selviä vilustumisoireita, mutta torstai oli ihan ok. Illalla katsoin meidän perusmatkalaisten huoneistossa viimeisenä Suomi-Ruotsi -matsia, ja tunsin, kuinka kurkkukipu eteni. Menin nukkumaan, mutta uni ei tullut, sen sijaan pyörin sängyssä ja mietin, että taasko tässä käy näin. Vihdoin, joskus ennen kolmea nukahdin ja nukuin lyhyissä pätkissä jonnekin seiskaan. Olo oli ihan helvetin väsynyt, mutta tuntui että kurkkukipu oli hävinnyt. Mitä lie psykosomaattista, taas kerran.


Lähtöhetkellä oli vielä kellon säätö menossa, ja lähdin liikkeelle kelloon keskittyen, onnistuin sitten jotenkin kompuroimaan punaisella matolla 17s lähdöstä turvalleni.


Onneksi ei käynyt pahemmin, henkiset vauriot kestän kyllä. Ensimmäisen mäen päällä ei mennyt sen vahvemmin, ohitin puskan kautta hitaampia ja pyöräytin nilkkani. Onneksi ei mennyt kovin pahasti, mutta riitti varoittamaan, että nyt olisi syytä alkaa keskittymään hommaan vähän tarkemmin.

Valtavaaralla freshinä
Kuva: onevision.fi


Matka Konttaiselle (1:06:30) meni joukon puolivälissä, ehkä aavistuksen liian reippaasti, mutta ei pahasti. Kolin viime syksyn virhettä en aikonut toistaa, siellä ensimmäinen 15km meni aivan liian lujaa ja lopusta tuli todella vaikea.

Kumpuvaaran harjanteella takaa tuli iso lössi ohi, mutta samalla sain seurakseni Mikon, jonka kanssa jatkettiin matkaa Juumaan. Vauhti oli aika mukavaa, muutamia alle seiskan kilsoja nopeimmilla pätkillä, mutta ei sen pahempaa keulimista. Alkumatkasta oli tavoite vetää geeli puolen tunnin välein ja tyhjentää pullot (yhteensä litra) joka huoltovälillä ja tämä toimikin aika hyvin Hautajärvelle asti, muutaman geeli jäi väliin huoltojen jälkeen, niissä tuli kuitenkin vedettyä hieman runsaampi setti pöydän antimia. Missään vaiheessa geelit tai muu syöminen ei tökkinyt, joten sen osalta kisa meni aivan nappiin. Jussintuvalla toki menomatkalla täytin pullot, ihan koko väliä Oulankaan ei tarvinnut pärjätä litralla.

Alussa on jopa juostu
Kuva: Guillem Casanova

Mikko tippui kyydistä Kitkajoen rannalla ja jatkoin matkaa yksin, pari pätkää mentiin Antin kanssa, mutta sitten taisivat vatsaongelmat korjata miehen. Ennen Oulankajoen helpoille rantapätkille siirtymistä tein joitain ohituksia, mutta viimeiset 10km huoltoon sain mennä ihan yksin, vaikka edessä oli minuutin päässä enemmänkin jengiä.

Oulankaan meni aikaa 8:04, joka oli taatusti nopeampaa kuin mitä olin odottanut. Mitään taulukoita en kuitenkaan ollut laatinut. Juoksu kulki vielä joen varren neulasbaanoilla ihan ok, väliin otin aina pieniä kävelypätkiä. Oulangan huoltoon sain tuhrattua 14 minuuttia, vaikka en muista muuta kuin ottaneeni lisää geelejä dropbagistä ja syöneeni eteen tuotuja herkkuja. Kiitokset Miralle ja Nikolle. Lähdön kompurointi oli myös tiedossa, kovasti kyseltiin, olinko kaatunut…

Oulanka-Hautajärvi väli meni pitkälti Sambaporukassa Jukan ja Tuomaksen kanssa. Laskeskeltiin, milloin kärki tulee vastaan ja yllätyttiin, kuinka nopeasti sieltä lopuksi tultiin. Heiteltiin yläfemmoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja hölkkäiltiin helppoja pätkiä kohti huoltoa. Kävelyn määrä pikkuhiljaa lisääntyi. Ennen huoltoa rivit rakoilivat ja tultiin kaikki eri aikaa huoltoon. Hautajärvelle meni 12:42, edelleen vahvasti alle sen mitä olisin odottanut. Luvattua pitsaa ei löytynyt, ja muutenkin huolto oli perseestä, siellä ei ollut ketään jeesaamassa, joten aikaa meni enemmän. Söin pussillisen kaurapuuroa ja jonkun kaverin karjalanpiirakat, joita ei itse halunnut. Kaivoin bagistä sadehousut ja vaihdoin ne shortsien tilalle. Laitoin myös kellon lataukseen, täytin pullot ja lähdin takaisin baanalle. Tähän sain tuhrattua 32 minuuttia, en ymmärrä.

Sade alkoi paluumatkan myötä, eikä se tainnut tauota loppumatkan aikana kuin pariksi hetkeksi. Olin myös kaivanut repusta sauvat esiin, joten päästiin ”vahvuusalueelle”. Alkumatkasta jaksoin vielä juosta helppoja pätkiä, mutta Oulankaan saapui (17:58) sauvakävelijä, joka ei enää juuri juoksuaskelia ottanut. Oikea reisi oli mennyt jo alun Valtavaaran ylityksessä melko jumiin ja alkoi olla heikkona. Vaan eipä voimia muutenkaan enää ollut juoksemiseen. Keväällä ongelmia aiheuttanut hamstring oli tuntunut koko alkumatkan, kävellessä juili takareidestä ja pohkeesta, mutta juostessa ei tuntunut yhtään. Shokkihoidolla oli päästy siihen tilanteeseen, että jalka ei enää vaivannut kävellessä, hyvä niin. Paluumatka Oulankaan vei 12 minuuttia enemmän kuin menomatka, ihan siedettävä hidastuminen. Huollossa pupelsin taas 20 minuuttia, eli söin jotain, otin lisää geelejä ja putsasin kengät. Ja suurimpana mokana kiristin kengännauhat. Aivan liian kireälle, en tiedä miksi.

Huollon jälkeen kokeilin vielä kerran juosta pätkän, mutta ei enää oikein kiinnostanut. Viimeinen alle 10min kilometri oli 119. Kitkajoen rannalla alkoi kurkunpäätä kutittaa ja yskin muutaman minuutin, tilanne ei juuri parantunut, edes veden juominen ei tilannetta korjannut. Lopulta yskiminen johti siihen, että kevyet yrjöt lensivät pariin otteeseen, mutta sitten lopulta tilanne onneksi rauhoittui.

Viimeisessä laskussa ennen kuin yhdytään 34km reittiin oikea jalka lipesi ja otin täydellä voimalla luisun kiinni oikealla reidellä, joka oli jo melko romuna. Sattui ihan helvetisti vähän aikaa ja pelkäsin, että koko homma kaatuu tähän. Mutta onneksi tämäkin tilanne rauhoittui parin minuutin kuluttua ja pystyin taas etenemään normivauhtia. Riippusillan jälkeisessä nousussa kyllä huomasi, että ponnistaminen oikealla alkoi olla vaikeaa. Mutta onneksi Konttaiseen asti oli melko tasaista.

Riippusillalla sain viimein aikaiseksi myös kengännauhojen löysäämisen, jalkapöytää oli särkenyt jo kilometritolkulla, mutta sitä vaan laiskistuu mitä pidemmälle matka etenee. Eikä ne nauhat tälläkään korjauksella vielä tulleet ilmeisesti riittävän löysälle.

Väsymys näkyy ennen Juuman huoltoa, silti hymyilyttää
Kuva: Janne Hietala

Juuman huollossa en onneksi saanut enää sählättyä aikaa ylen määrin, söin seisaaltani jotain, kerjäsin kokista siinä onnistumatta, seurustelin hetken ja jatkoin matkaa, meni siihen kuitenkin 5 minuuttia.

Juuman jälkeen aloin laskeskelemaan pääsisinkö alle 30h. Jossain aikaisemmin olin jo luopunut ajatuksesta, mutta yhtäkkiä havahduin aiheeseen uudestaan, kun näin kyltin Ruka 20km ja aikaa oli vielä 5h jäljellä. Laskutoimitukset ultran loppupuolella on tunnetusti haastava aihealue, mutta nyt oli niin helppo yhtälö, että tiesin sen olevan mahdollista. Kävelyyn tulikin ihan hyvin virtaa ja napsin muutaman selän matkalla kohti Porontimajokea.

Konttaiselle noustessa tajusin, että lopusta tulee todella haastava, oikealla jalalla ei enää pystynyt ponnistamaan eikä sillä oikein voinut ottaa laskuissa vastaankaan. Pääsin kuitenkin ylös, mutta laskeutuessa kohti huoltoa onnistuin jotenkin sotkeutumaan jalkoihini ja kaaduin pää edellä kallioon. Ainekset olivat paljon pahempaan, mutta onneksi ainoastaan poskipää sai pienen ruhjeen. Omin voimin en päässyt ylös, onneksi pari kaveria lyhyemmiltä matkoilta nostivat ylös. Näytin varmaan aika surkealta siinä rähmälläni. Eikä homma varmaan vaikuttanut ulkopuolisen silmiin kovin järkevältä, siinä oli joku katsoja kolmen lapsensa kanssa sopivasti todistamassa ”ultrajuoksun” hienoutta.

Ja kyllä, viimeinen pätkä oli haastava ja kesti liki kaksi tuntia, kaikki nousut piti ponnistaa pelkästään vasemmalla jalalla, oikean rooliksi jäi tulla tasoihin ennen seuraavaa askelta. Laskut sentään olivat edes vähän helpompia. Mitä en tiennyt vielä tässä vaiheessa oli se, että H50-sarjan voitto karkasi matkalla Valtavaaralle. Olin jo mennyt ykkösestä ohi ennen Konttaista, mutta tulin uudestaan ohitetuksi. No onneksi en tiennyt, ettei tullut rikottua jalkaa yhtään sen enempää. Kai sillä sen vajaa 3 minuuttia olisi pystynyt tulemaan nopeammin, jos olisi ollut pakko. Viimeiset 30 metriä maaliin juosten ajassa 30:11:40. Hyvä aika ja sillä sijoittui miesten listalla puoliväliin. Tosin ei tätä aikaa voi verrata aikaisempien vuosien 30h aikoihin, soraa on kärrätty reitin varten sen verran, että reitti on huomattavasti juostavampi kuin aikaisemmin. Ei se silti perusmatkasta helppoa tee, ainakaan 50-sarjalaisille.

Matkan aikana ei varsinaisesti tehnyt mieli miettiä uusia ilmoittautumisia, mutta koska ensi vuonna tulee 55v mittariin, niin juhlavuoden kunniaksi olen luvannut itselleni UTTF-kiertueen. Eli paluu Rukalle heti ensi vuonna eikä tällä kertaa mitään ”Ei vittu ikinä enää”-juttuja.

Maalissa, ei niin fressinä.
Kuva: onevision.fi
Tulokset ja GPS-seuranta

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Vaarojen Maraton 130km 5.10.2018

Kevään Karhunkierroksen viime hetken flunssan jälkeen suurin tavoite oli päästä lähtöviivalle, ultria on kertynyt tasaisesti vuodesta 2010 lähtien, mutta tämän vuoden osalta olin enää yhden kortin varassa. Kun perjantainkin kärvistely oli hoidettu, päästiin vihdoin liikkeelle illalla klo 20, ilman flunssaa.

Vihdoin liikkeelle
Kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen

Viimeisen 4 kk harjoitukset ovat sujuneet ilman suurempia ongelmia ja kuvittelin olevani paremmassa kunnossa kuin 2016, silloin Vaarojen 131km meni ajassa 25:44. Reitti oli silloin hieman vaativampi, joten kuvittelin pystyväni parempaan aikaan, toisin kävi.

Ensimmäiset 3km meni melko rauhallisesti, mutta Mäkrän mäkiin tuli kyllä mentyä massahysterian mukana turhan innokkaasti. Kun päästiin tielle 5km kohdalla, totesin sykkeistä, että menoa on syytä rauhoittaa. Päästin letkasta irti ja takaa tuli Mira, jonka kyytiin hyppäsin Vesivaaralle 15km asti, otin nousun rauhallisemmin ja päästin edessä olevat valot erkanemaan pimeyteen.

Jalassa oli Hokan Speedgoatit, joiden märkäpito ei vakuuttanut. Jo alkumatkasta olin pannuttanut pari kertaa, Mäkrällä ja ennen Lakkalaa, selvisin kuitenkin henkisillä vaurioilla. Lamppu vitutti lievästi, olin vaihtanut Armytekin otsapantaan Lumoniten lampun, joka olikin halkaisijaltaan pari mm kapeampi ja valaisin valahti tasaisin väliajoin ja sitä piti käsin säätää jatkuvasti. Olisi ehkä kannattanut käydä testaamassa etukäteen…

Rykinimen ylitys oli kapeampi kuin muistikuvissa, sen jälkeen sainkin mennä pitkän matkaa yksin aina Ahvenlammen paikkeille. Kolinvaaralle noustessa sekoilin reitin kanssa ja onnistuin hukkaamaan polun, laitoin Ambitin navigoinnin päälle ja löysin takaisin uralle muutaman minuutin sekoilun jälkeen.

Kiviniemi tuli ja meni, lisää vettä ja energiaa, kulutus oli suunnilleen litra huoltojen välillä ja puoli litraa huollosta lähtiessä kitusiin. Ryläyksen mäki tuntuu aina vaan matalammalta, maine muutenkin on vahvasti liioiteltu. Lasku sieltä on kyllä paha, varsinkin toisen kierroksen tyhjillä jaloilla.

Ryläyksen jälkeisillä pitkospuilla oli ongelmia pysyä ladulla, onneksi oli sauvat kannossa heti ekalla kierroksella. Ilman sauvoja olisin pudonnut pitkospuilta vähän väliä. Tasapainon kanssa olikin haasteita loppuun asti.

Loppukierroksella ei ihmeitä tapahtunut, etenin pääasiassa yksin, vauhti oli ollut hiipuvaa kahden vuoden takaiseen verrattuna jo Rykiniemestä lähtien, mutta oli reittikin raskaammassa kunnossa kuin silloin.

Puolivälin huollossa ajassa 11:40, kiire ei ainakaan ollut enää mihinkään, joten notkuin turhankin kauan huollossa. Soppaa, karjalanpiirakkaa, munkkia ja kokista naamaan. Kuivaa vaatetta ja astetta parempi takki päälle. Ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti innostanut jatkaa toiselle kierrokselle, mutta ei ollut mitään hyvää syytä keskeyttääkään, nautinnolliset hetkethän olivat vasta kaukana edessä.

Mäkrällä
Kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen

Toisella kierroksella kaatuilu jatkui, parit pannutukset lyhyen ajan sisällä Jauholanvaaralla, oikea kyynärvarsi alkoi olla aika hellänä. Hetken piristystä toivat 42km juoksijat, laskin sijoituksia ja huutelin niitä juoksijoille, kovasti tuli kiitoksia.

Lakkalassa sain Jennin kiinni, pari kertaa vielä hetkeksi erottiin, mutta täältä maaliin asti tultiin suurin osa yhdessä. Molempien GPS simahti 90km jälkeen, joten oltiin kartan ja kellonajan varassa loppuaikaa ennustaessa. Eteläpäässä laskin ensimmäisen kerran, että marginaalia olisi noin 45 min. Meno oli kyllä todella heikkoa jossain Eteläpään ja Kiviniemen välillä. Turhan vähän oli varmaan tullut vedettyä energiaa, jotenkin se vaan tuppaa unohtumaan, kun väsymys alkaa voittaa. Takaa puski ohi kaiken maailman sauvakävelijöitä (sic) aivan karseeta vauhtia. Viimeiset juoksuaskelet otin jo kauan sitten Rykiniemeen saapuessa.

Kiviniemessä otin vähän tuhdimmin energiaa, joka tuntuikin hetken kuluttua vähän auttavan. Toinen sauva meni rikki ennen Ryläystä, ei sillä suuremmin ollut merkitystä, mutta Ryläyksen jyrkässä laskussa olisin tarvinnut molempia sauvoja. Reidet olivat aivan loppu ja tasapaino huono, joten selvisin alas enemmän tuurilla kuin taidolla.

Peiponpohjassa oltiin varmoja, että aika riittää. Tekniset osuudet olivat takana, lähinnä murehdutti Pienen-Kolin portaat, jotka tuntuivat raskailta jo ensimmäisellä kierroksella. Kysyttiin huollossa, ehtiikö Lotta maaliin, ei oikein saatu varmuutta asiasta. Alkoi jo vähän nolottaa mahdollisuus tulla jälleen viimeisenä aikarajan puitteissa maalin. Pahimmaksi pätkäksi lopussa osoittautui lasku Mäkrän kupeesta alas tielle. Penikat olivat tulessa eikä lasku tuntunut koskaan loppuvan.

Vielä ennen Mäkränahoa akku simahti ja aloin vaihtaa akkua. Jostain syystä Jenni alkoi säätää samaan aikaan omaa lamppuaan ja yhtäkkiä oltiin molemmat ilman valoa pimeässä. Hetken aikaa tuherrettuani sain kuitenkin oman lampun kuntoon ja kohta päästiin jatkamaan matkaa. Kuljettiin muutama minuutti eikä näkynyt mitään reittimerkkejä, alettiin epäillä, että ollaan pummattu. Jatkettiin kuitenkin sitkeästi eteenpäin ja lopulta nähtiin reittimerkkejä. Mihinkään ylimääräiseen sekoiluun ei enää olisi ollut aikaa, eikä kyllä voimiakaan.

Maaliin saavuttiin lopulta ajassa 27:26. Mukavasti Sambalaiset olivat ottamassa meidät vastaan, lämmitti kovasti. Joku kyltti tuotiin pideltäväksi, ajattelin että joku Sambalaisten vitsi, koska siinä luki mielestäni ihan selvästi ”Idiootit”. Vasta seuraavana päivänä valkeni mitä siinä oikeasti luki. Onneksi Jokke on kuulemma luvannut Karhunkierrokselle Idiootit-kyltin niin saadaan sekin kuva purkitettua.

Idiootit
Kuva: Minttu Mustonen

Aika oli siis jotain muuta, kuin mitä lähdin hakemaan. Mutta kai reitti oli sitten raskaampi tänä vuonna, koska alle 26h ajalla olisi sijoittunut melkein puoliväliin eikä viimeiseksi, kuten 2016. Muutama päivä lähinnä vitutti koko reissu ja oma suoritus, mutta hain lohtua siitä, että muut muut viiskymppiset keskeyttivät viimeistään puolivälin huollossa. Eikä näiden kolmen vuoden aikana kovin moni 50-sarjalainen ole muutenkaan perusmatkaa selvittänyt.

Ensi vuonna Vaarat jää väliin, pari vuotta täytyy antaa henkiselle palautumiselle.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Ultra-Trail du Mont-Blanc 1-3.9.2017

Alkuasetelmat

Ei kovin hääppöiset, 2 kuukauden juoksutauko huhti-toukokuussa ja reilu 3 viikon sairastelu heinäkuun puolivälin jälkeen. Juuri muuta tavoitetta ei ole, kuin päästä reitti läpi. Verttitreeniä koko vuonna 6km, joista 5km elokuussa.

Chamonix – Saint Gervais 21,3km

Kuva: Jean-Pierre Clatot/AFP/Getty Images

Lähtö on hieno, mutta kun sen on kokenut jo kerran, niin ei mene samalla tavalla tajuntaan. Väkeä on kuitenkin vielä enemmän ja kannustus fanaattisempaa kuin 2014. Kujanjuoksu jatkuu pari kilometriä ja senkin jälkeen kannustajia on reitillä paljon, vielä pitkälle ylös ensimmäiseen mäkeen.

Lähdetään rauhallisesti melko takaa, mutta Juhalla on kiire, vähän niin kuin Pekalla edellisellä kerralla. Rauhoitan oman juoksuni ja tullaan Samban Nikon kanssa vähän perässä.

Nousun loppupuolella yllättäen ohi Epusta ja VP:stä, kundit säikähtävät ja ottavat spurtin, sauvakävelijän ohitus ottaa koville?

Eka nousu omaan makuun liian lujaa, paljon ohituksia, mutta sija silti päälle 2000, lähdettiin melko takaa.

Melkein ylös asti pelkällä t-paidalla ja mäen päällä lyhyt tauko ja takkia päälle, heti kohta ne ovat jo liikaa, kun käännytään laskuun. Ekassa laskussa oikea nilkka pyörähtää ympäri ja säikähdän, tarkkana pitää olla.

Huolto otetaan rauhallisemmin kuin viime kerralla, kunnolla energiaa naamaan, kaikki maistuu vielä, rauhassa matkaan.

Saint Gervais – La Balme 39,7km

Ollaan yhdessä Juhan kanssa, mutta mennään silti erikseen, Juha karkaa edelle, koska menohaluja on enemmän, nähdään Contaminesin huollossa ja seuraavan kerran Balmessa, eroa kuitenkin vain pari minuuttia. Sataa hiljakseen, tämmönen on ainakin muistikuva. Notre Dame de la Gorge on yksi hienoimmista paikoista reitillä, musiikki pauhaa, valtava kannustus ja ulkotulet. Tässä kohtaa otan kiinni parivaljakon Lassheikki+Aspegren ja mennään nousu yhdessä. Suomalaiset on helppo tunnistaa, koska muut etenevät hiljaa ja suomalaiset jauhavat paskaa.

Juha odottaa huollossa ja pikaisen nuudelisopan/cokiksen jälkeen jatketaan matkaa.

La Balme – Lac Combal 65,5km

Eka jyrkempi tunkkaus, yö alkaa kylmetä, mutta koska tuulee selän takaa shortsit ja ohut takki riittävät, näillä mennään koko eka yö. Nousun lopussa käsiä alkaa paleltaa ja on pakko laittaa hanskat käteen. Laskussa Chapieuxiin mennään melko rauhallisesti toisin kuin viime kerralla, mutta silti Juhalta lähtee jalat alta, toinen sauva jää alle ja menee poikki. Huono homma jatkon kannalta. Huolto sivuutetaan melko nopeasti ja tietä pitkin eteenpäin, reitti siirtyy polulle aikaisemmin kuin 2014, mutta polku on helppoa.

Kuva: Jean-Pierre Clatot/AFP/Getty Images

Nousu Col de la Seignelle on pitkä ja ylhäällä keli on melkein nollassa, liike kuitenkin riittää eikä tule kylmä. Laskussa Combaliin huomaa ekan kerran, että jalka alkaa painaa, ei tee mieli rallatella alamäkeen. Vedän ensimmäiset geelit. Aamu valkenee, eka yö menee ilman väsymyksen tunnetta. Kisaa edeltävä yö nukuttiin todella hyvin, joka auttaa tässä kohtaa.

Lac Combal – Courmayer 78,1km

Vajaa 500m nousu Arete du Mont Favrelle alkaa tehdä tiukkaa, Juha menee edellä yhdellä sauvalla enkä saa kiinni. Loppu on laskua. Ensin loivaa laskua Col Checrouitiin, jossa saadaan yllättäen kiinni kolmikko Eppu/VP/Mika, pakko käydä vähän välittämässä. Siitä jyrkemmin alas Courmayeriin, joka on väsyneillä reisillä melko vittumainen. Tullaan huoltoon yhdessä Epun porukan kanssa ja myös poistutaan, huollossa melkein tunti. Ketään ei taida enää oikein kiinnostaa.

Kuva: Jean-Pierre Clatot/AFP/Getty Images

Courmayer – Arnuva 95,3km
Lähdetään yhdessä tietä pitkin ylös, mutta kun reilu 800m nousu siirtyy polulle, muu jengi karkaa, reidet alkavat olla tyhjät. Mutta hei, enää vajaa 90km jäljellä. Tässä vaiheessa on vielä mukavan lämmintä, mutta kun päästään ylös, keli alkaa heiketä. Siirtymä Bertone-Bonatti on muistikuvan mukaan tasainen. Ei ole. Kaiken maailman nyppylää mahtuu tähänkin 250 nousumetrin edestä. Loppunousu Bonatille ottaa koville, kaikki ottaa koville.

Huollossa tuulee ja tulee kylmä, vedän pitkät trikoot jalkaan ja laidan ohuen takin päälle kuoritakin, sekään ei riitä, lähtiessä vahva horkka päällä. Alkaa sataa ja polku muuttuu mutavelliksi, lasku Arnuvaan on luistelua, mutta pysyn pystyssä. Muu jengi on jäänyt jonon taakse ja tulee pari minuuttia perässä. Tänne keskeyttää paljon porukkaa, matka ja nopeasti muuttunut sää alkavat niittää satoa. Sadehousut vielä trikoiden päälle.

Arnuva – La Fouly 109,2km

Nousu Grand Col Ferretille on pitkä. Vettä sataa hiljakseen, mutavelliä riittää ja voimat on loppu. Nousun puolivälin jälkeen alan venailla Juhaa ja samalla nojailen sauvoihin, ei todellakaan ole helppoa. Ihan samassa kohdassa kuin 2014 olen aivan kujalla. Nousun lopussa sää huononee entisestään ja alkaa sataa räntää ja tuuli voimistuu. Jokaisen kurvin jälkeen toivot aina näkeväsi korkeimman kohdan, mutta ei, nousu jatkuu. Kuulen takaa Juhan huudon, ”Ei JUMALAUTA”, kun nousu jatkuu. Kamelin selkä katkeaa?

Lopulta päästään laskuun ja tuulee aivan helvetisti. Kun keli rauhoittuu, jään odottelemaan Juhaa, joka tulee vähän perässä. Loppu La Foulyyn mennään rauhallisesti, juoksuhalut alkaa olla aika vähäiset.

Huollossa Juha häipyy heti selvittämään, onko täältä kuljetusta ja tulee yllättäen takaisin numerolappu revittynä, ennen kuin pääsen tekemään käännytystyötä. Bussi lähti liian houkuttavasti puolen tunnin päästä ja se oli siinä.

Tankkaan mitä pystyn, mikään ei enää maistu, ja jatkan yksin matkaa.

La Fouly – Champex-Lac 122,8km

Aivan järjetön 10km asfalttisiirtymä ennen viimeisen 4km polkupätkää ja nousua huoltoon. 2014 sentään mentiin joen toista rantaa poluilla osa matkasta. Epun poppoo menee ohi 6km huollosta, luulin että olivat lähteneet jo aikaisemmin. Lopun nousussa kaikki menee ohi, aivan kaikki. Vituttaa
ja väsyttää. Maaliin enää 45km, eiköhän tämä tästä.

Champex Lac- Trient 138,9km.

Taas oletan, että muu jengi on lähtenyt huollosta aikaisemmin, mutta ennen kovinta nousua menevät ohi, kun palaan hakemaan pudottamaani hanskaa. Taas pitää puhaltaa huolella ja pysähdellä, jotta pääsen mäen ylös. Saavutan La Gieten väliaikapisteen ja oletan, että nousu oli tässä. Mutta ei, vielä reilu 100m lisää nousua, ei mitään muistikuvaa asiasta edellisestä kerrasta. Tunnelma paranee kertaheitolla, kun otan jälleen kerran team Epun kiinni alamäessä pari km ennen huoltoa, tullaan loppulasku yhdessä. Ketään ei kiinnosta. Sanoinko jo?

Kuva: Jean-Pierre Clatot/AFP/Getty Images

Trient – Vallorcine 149,2km

Lähdetään kerrankin yhdessä huollosta, mutta kun nousu alkaa, jään jälkeen. Vaikka tässä nousussa verttiä on paljon, nousu on kuitenkin paljon loivempi. Pysähtelen paljon ja muut kyselevät, onko kaikki ok. Ja tässäkin nousussa sama, väliaikapisteen jälkeen nousu jatkuu ja jatkuu. Mutta ei haittaa, nyt ei ole jäljellä paljon paskaakaan. Alamäki sentään sujuu ja ohitan porukkaa. Ja yllätys yllätys, ennen huoltoa otan kiinni letkan, johon muut suomalaiset ovat juuttuneet.

Vallorcine – Chamonix 168km

Huolto hoidetaan nopeasti, jotta päästään lopettamaan kärsimys, loppumatka tullaan yhdessä. Kylmyys iskee huollosta lähtiessä ja täristään pari kilsaa, sitten helpottaa.

Viimeinen iso nousu on poistettu reitiltä kelin takia ennen kisaa, mutta korvaavalle reitille on löytynyt mukavasti nousua ja aivan paskaa polkua. Kundit odottelevat kiltisti ja pitävät taukoa, kun raahustan pikkasen perässä. Ennen La Flegereä poikkeusreitti pitää sisältää melko arveluttavan könyämispätkän, ainakin jos takana on vajaa pari vuorokautta ilman unta. Siitäkin selvitään kaatumatta, onneksi ei ole pimeää.

Ennen Flegeren huoltoa on vielä herkullinen 300m nousu, huollon videokuvan perusteella kaikki voimat ovat jääneet reitin varrelle. Huojuu ja heiluu.

Loppulaskussa muistuu mieleen, että siellä on joku aurinkoterassi matkan varrella. Mikan kanssa lähdetään edeltä ja käydään hakemassa oluet. Maistuu hyvältä ja yleisöllä on hauskaa. Hetken kuluttua Eppu ja VP rakkoineen tulevat perässä, kaikki saavat osuutensa ja lähdetään kohti maalia.

Kuva: Tea Vänni

Asia, joka jäi eniten vituttamaan 2014 oli se, että juostiin Pekan kanssa kieli vyön alla maaliin, kun yritettiin pitää jotain jamppaa takana loppumetreillä. Tällä kertaa kaikki on toisin. Muut suostuvat ehdotukseen, että tullaan kävellen maaliin ja nautitaan lopusta ja yleisön kannustuksesta. Ja kyllä kannattaa, loppu on huikea ja säilyy pitkään mielessä. Tänne on pakko tulla vielä uudestaan. 😉

tiistai 25. lokakuuta 2016

Synkkä Syysunelma 2016, 21-22.10. Sammatti

vai kolmen UTMB pisteen tähden

Elokuussa Roga-kisassa alustavasti sovin Tommin kanssa, että voisin tulla Synkkään Syysunelmaan tänä vuonna toimitsijaksi, tiimikumppani kun oli ko. kisan ratamestari. Silloin se tuntui hyvältä ajatukselta, varsinkin kun oli kaksi yli 100km kisaa kahden viikon sisällä takana. Muutenkin ajattelin pitää hieman taukoa juoksemisesta ja keskittyä muihin lajeihin. Suunnistamassa kävin muutaman kerran loppukesästä.

Sitten tuli tietoa, että Tommi olikin saanut viime vuoden Mammuttimarssin UTMB -pisteet viimein läpi ja toiveissa oli, että myöskin tämän Syysunelma hyväksyttäisiin ITRAn toimesta. Uutena haasteena itselleni oli, että matka oli pidennetty 160km ja niin pitkää matkaa en ollut koskaan mennyt. Alkoi yleinen FB keskustelu maksimiajasta. 24h tuntui ainakin itselleni mahdottomalta. Kilpailujohtaja ja ratamestari heltyivät lopulta antamaan 160km kisalle 30h maksimin. Pitäisikö osallistua? Aikaa kisaa oli tässä kohtaa 6 viikkoa. Ei kun treenaamaan. Kahta viikkoa ennen kisaa meni jo 30km lenkki, ei kun ilmo sisään. Yhteensä treeniä tuli viidessä viikossa 400km.
Pekan kanssa aloitimme reitin suunnittelun edellisellä viikolla ja reitti vaikutti ihan juostavalta. Toki olihan ratamestari sinne laittanut jonkin verran pakollisia metsäpätkiä erityisesti alkulenkille, jossa rastit olivat samoja kaikilla matkoilla. Piirsin varoilta myöskin 100km kaksi eroavaa vikaa rastia karttaan, jos siinä kohtaa tuntuu siltä, että 60km extra-lenkille ei pysty lähtemään. 

Levollisin mielin kuitenkin lähdettiin liikkeelle. Varmistin vielä ratamestarilta, että lenkkari on sopiva jalkine, eikä matalapohjaisia Inov’ia kannattanut laittaa jalkaan ainakaan liukkauden takia. Ennen kilpailun alkua, saimme kuulla upean nokkahuiluesityksen.  
 

160km matkalle läksi vain viisi urhoolista. Kärkikaksikko lähti alusta saakka ihan omaa vauhtia ja minun ja Pekan seuraan liittyi kolmanneksi vielä JR. Meidän kartamme tulostustarkkuus oli 1:25000. Sen tarkkuus yllättää aina kun menee metsään. Heti ensimäisen rastin pakollisella metsäosuudella tuli epävarma olo; Ei tässä näin isoja jyrkänteitä ja mäkiä pitänyt välissä olla. Läksimmeköhän oikelta kohdalta metsään? No viimein tuli kuitenkin tie vastaan, jonka toisella puolella oli rastikumpare.
Toiselle rastille menimme kumpareiden alapuolella menevää polkua pitkin, kunnes lopussa sitten aloimme nousta rinnettä ylös. Pekka ja Jussi jäivät etsimään rastia mäntyjen välistä edelliselle kumpareelle, itse kiipesin ensin korkeimalle kohdalle ja sieltä laskeuduin motarin vieressä olevalle kumpareelle, jossa rasti olikin. Aloin huutelemaan Pekkaa, mutta ei vastausta. 15 minuuttia meitä myöhemmin lähteneiden muiden matkojen juoksijoiden valoja alkoi lähestyä, mutta ei niistä kukaan ollut Pekka. Viimein soitin hänelle, että tuu nyt per... tänne toiselle puolelle, rasti on täällä J Seuraavat rastivälit mentiinkin sitten hieman letkaa muiden 100km osallistujien kanssa.

6. rasti oli uimarasti noin 18km kohdalla. Olihan se taas ihan jäätävää käydä uimassa. Kävin vielä varmuudeksi kiertämässä joutsenen, jotta saisin varmasti olla riittävän kauan järvessä. Tässä kohtaa vaihdoin kuivan paidan ja sukat. Tuntuivat ihan mukavilta viilenevässä yössä. Makkara käteen ja taas matkaan. Seuraava supparasti oli helppo, sillä olimme hommanneet siitä suunnistuskartan. Tosin rastilta lähtö kohti seuraavaa ei ollut ihan yhtä järkevää tekemistä. Tässä kohtaa piti toisen kerran tarttua puhelimeen, kun olimme ajautuneet yhden mäen eri puolille Pekan kanssa.
Seuraavat rastipisteet olivat helppoja aina tuonne 13. saakka.
14. rasti oli lampi ja siinä teimme ison kierroksen, kun läksimme polulta liian myöhään metsää ja ajauduimme rastin viereen pyörimään.
Seuraavakin lampirasti 19. ”kultalähde” ei mennyt ihan putkeen. Juoksimme siinä isoa tietä kaveriporukan kannassa ja ihmeteltiin kun jatkoivat vielä suoraan, kun me jo käännyimme metsään polulle. Ensin vielä juoksimme seuraavan polkuristeyksen ohi 400m ja takaisin ja sitten vielä polun loputtua lampi ei meinannut löytyä. Jälkeenpäin kuulimme, että isolta tieltä oli jopa opastettu polku lähteen hieman myöhemmin. Ei meidän kartassa ja kaverit eivät kertoneet. Per.. mitä kavereita.
Tässä kohtaa alkoi yön pimeys pikku hiljaa kirkastua. Valoisuudesta sai uutta virtaa ainakin mentaalisesti. Muutamaan kertaan olin miettinyt taas homman järkevyyttä. Rastilla 24., 90km kohdalla, ei tarvinnut edes miettiä, että menisikö tästä suoraan maaliin. Rastilta 26. lähtiessä sattui ja tapahtui taas. Unohdin sinne kompassin. Onneksi Pekka jo seuraavassa risteyksessä, n. 500m päässä, oli lähdössä väärään suuntaan ja meinasin tarkistaa asiaa kompassista, jota ei ollutkaan peukalossa. Ei kun hakemaan, kilsa lisää matkaa.

Rastilla 28. meni taas pyörimiseksi. Kuopassa, kaksihaarainen mänty oli ratamestarin rastimääre. No se mänty ei todellakaan ollut kuopassa. Mutta kyllä mekin etsittiin rastia ehkä liian isosta kuopasta, kun pyörittiin koko kaivoalueen "kuoppaa" läpi. Olisi toki auttanut, jos rastien kohdalta olisi ottanut hieman tarkemmat kartat. Ehkä ensi kerralla J

Rastin 29. jälkeen alkoi pimeys taas uudelleen. Meillä oli vielä muutama metsäoiko tuon jälkeen, mutta ne menivät kohtuullisen hyvin. Muutenkin loppuosalla oli rastivälit olivat paljon pidempiä ja suurin osa rasteista aivan tien reunassa. Ainoastaan viimeistä urheilukentän ulkohuusia etsittiin tovi kuusikosta.

Viimein maali häämötti. Tosin Pekka oli useaan otteeseen nähnyt veneitä vikalla osalla tien laidassa, vaikka vettä ei ollut niissä kohdissa vielä lähelläkään. Maaliin juostiin hyväkuntoisina vielä ennen puoltayötä. Pakollisen lehdistön valokuvaamisen ja haastattelun jälkeen pääsimme nauttimaan järjestäjien antimista. Tällä kertaa keitto oli huomattavasti parempaa kuin ensimmäisessä Mammutissa Kytäjä-Usmin maisemissa 2010, jossa nuudeliliemessa oli yksi nakki. Siellä juoksin ekaa kertaa yli maratonin, 70km. Nyt 160+km.
Kiitos järjestelijöille ja erityisesti ratamestarille. Sua kirottiin useasti, upeat radat J

Pallukoiden liikettä voi käydä jälkeenpäin vielä katsomassa osoitteessa http://www.tulospalvelu.fi/gps/2016synkkis/?v=m3 Aikaa ei tarvitse käyttää 27tuntia, sillä niiden liikettä kannattaa nopeuttaa J

Karpaasi

perjantai 30. syyskuuta 2016

Vaarojen Maraton 131km 30.9.2016

Kisaviikon maanantaina alkanut flunssa iski pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tiistaina kitalaki oli tulessa ja olo täysin vetämätön, keskiviikkona kurkkukipu oli loppunut, tilalla nuha. Torstaina, kun ajettiin autolla Kolille, olin vaiheessa kuiva yskä. Perjantaina yleisolo oli ihan ok, pientä tukkoisuutta vielä, mutta yskäkin oli rauhoittunut. Siinä lähtökohdat pitkän matkan starttiin, ei hyvät, mutta päätin lähteä katsomaan miltä juoksu tuntuu.

Kärki, etenkin Micke, lähtee rauhallisesti
Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Suunnitelma oli lähteä yhden kierroksen verran tutustumaan uuteen reittiin, lähtöviivalla en sen suuremmasta haaveillut. Olo tuntui kuitenkin hyvältä ja irtauduin Laura-duosta 3km jälkeen. Muu poppoo oli karannut lähtökiihdytyksessä kauas, mutta Jauholanvaaran jälkeen alkoi edessä näkyä muutamia lamppuja, jotka sain napsittua kiinni. Lakkalan jälkeen edessä näkyi isompi letka, jonka saavutin Rykiniemessä kahluupaikalla. Hämmästys oli kova, kun huollossa oli samaan aikaan Saara ja V-P.

Rykiniemi
Kuva: Kari Kuninkaanniemi


Täytin pelkästään toisen vesipullon (toinen oli täynnä) ja lähdin huollosta ensimmäisenä. Muutaman kilometrin etenin yksin, kunnes Saaran ja V-P:n letka imi eron kiinni. Tässä sitten roikuin tuntumassa viitisen kilometriä, ylämäessä jäin, mutta tasaisella sain kurottua raon kiinni. Lopullisesti juna hävisi näkyvistä Kolinvaaran laskussa. Tämän jälkeen etenin yksin, kunnes pummikaksikko Tuure/Ballini ajoi kiinni kovalla vauhdilla. Ballinin kanssa edettiin kuitenkin yhdessä Kiviniemeen ja sieltä jonkun aikaa eteenpäin, mutta kun lähdettiin tieltä nousuun kohti Ryläystä ei ollut mitään saumaa pysyä perässä.

Kiviniemestä eteenpäin oli henkisesti huomattavasti helpompi edetä, kun tiesi koko aika tutulla reitillä missä mennään. Etelälenkki on harmaata mössöä eikä suurimman osan ajasta ole mitään hajua missä mennään. Ryläyksen lopussa lampun pystyi sammuttamaan ja homma helpottui entisestään.

Jeron kohdalla laskin, että jos pidän kiirettä, niin ehdin Ikolanahoon ennen 87km kärkeä, onnistui täydellisesti. Lepistö tuli lähes välittömästä ja hiljalleen muutakin porukkaa, oli mukava moikkailla tuttuja, piristyi itsekin hetkeksi. Tosin sillä seurauksella, että tulin laskun Pikku-Mäkrältä ehkä turhankin lujaa alas ja reidet menivät jumiin.

Olin koko aika seuraillut kilometrivauhteja, ja Mäkrän ylityksessä ne alkoivat jo ensimmäisellä kierroksella olla huolestuttavan hitaita. Yhden kierroksen tutustumistavoitteesta olin luopunut jo aikaa sitten ja käynnissä oli laskenta siitä, onko realistisia mahdollisuuksia 26h alitukseen. Alkuperäinen suunnitelma (ennen flunssaa) oli poistuminen puolivälin huollosta ajassa 11:20 eli toiseen kierrokseen jäisi aikaa 14:40, kilometrivauhteina 10:23 ja 13:26. Alun helpon pätkän ansiosta olin tuota aikataulua edellä parhaimmillaan tunnin, mutta nyt aloin olla siitä jäljessä. Huoltoon saavuin lopulta ajassa 11:15 ja toiselle kierrokselle lähdin 20 min. huollon jälkeen, ei siis kovin pahasti aikataulusta myöhässä.

Huollossa lihalientä, kokista, leipää ja suklaata, vaihdoin paidan, sukat ja pohjalliset. Fiilikset olivat katossa, kuten oheisesta MP:n videosta käy ilmi: Puolivälin huolto

Kun toista kierrosta oli edetty kymppi, sain kiinni Ilkan, joka eteni retkeilyvauhdilla. Lähdettiin kimpassa tavoittelemaan 26h cutoffin alitusta. Vähänkään helpommat pätkät yritettiin hölkätä, mutta matkan edetessä niitä tuli vähemmän ja vähemmän. Eteläpään kierrosta pimeällä ei ollut reitin tunnistamisen kannalta mitään hyötyä, se oli edelleen suurimmaksi osaksi harmaata mössöä. Maisemienkaan ihailuun ei ollut aikaa, aikaraja painoi liikaa päälle, en tykännyt yhtään. Aina kun kilometri tuli täyteen, katsoin väliajan ja totesin paljonko saatiin hyvää tai jäätiin jälkeen tasaisen vauhdin taulukosta. Tosin matkahan on oikeasti noin 135km, joten kilometrivauhdit olivat jo lähtökohtaisesti pielessä.

Matka Ahvenlammelta Kiviniemeen oli henkisesti raskain, muistin ensimmäiseltä kierrokselta tältä väliltä vain sen, että jossain vaiheessa oli harjanne ja nuotiopaikka. Sieltä ei olisi enää pitkä matka tielle ja kohti Kiviniemeä. Mutta niitä samanlaisia harjanteita tuli ja tuli, mutta nuotiopaikkaa ei vaan vittu näkynyt. Olin täysin ryytynyt.

Kiviniemen jälkeen käskin Ilkan jatkamaan omaa parempaa vauhtiaan, en halunnut olla jarruna. Tässä vaiheessa oli aikaa 1:40 enemmän maalin saavuttamiseen määräajassa kuin mitä ensimmäisellä kierroksella oli mennyt, vaikutti riittävältä.

Alusta alkaen oli ollut päällä pelkästään t-paita ja ohut takki, mutta nyt pidempi sadekuuro ja sen päälle tullut raekuuro pakottivat vaihtamaan kunnon takin. Oli kuitenkin mukavampi edetä, kun taas tiesi missä mennään. Lamppu piti sytyttää matkalla Ryläykselle, tosin pientä huolta aiheutti se, että olin joutunut ensimmäisenä yönä vaihtamaan lampun akun aivan liian aikaisin ja epäilin, riittääkö virta koko matkalle. Juuri ennen Ryläyksen huippua takaa tuli vielä ohi 87km sarjan kilpailija, jolta onnistuin pummaamaan varalampun.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi


Loppumatka meni vauhdin hiipuessa, mitään väsymystä suurempia ongelmia ei ollut. Tankkailin edelleen geelin tunnin välein ja etumatkani cutoffiin hupeni kovaa vauhtia. Mäkrällä alkoi olla melkoisia haasteita tasapainon kanssa, muutama kunnon pannutus Hokien seinäpidosta (vitsi) huolimatta. Vasta hotellin kulmalla ennen 4km loppulenkkiä olin varma, että aikaraja alittuu. Eikä kiirettäkään enää tarvinnut pitää. Eetun välittävä viesti ”Tuu nyt ylös sieltä!” ja kuvat täysistä tuopeista kannustivat kovasti.

Vaaroilla kannattaa tulla viimeisenä maaliin, se tarkoittaa bileiden keskeyttämistä, kun kaikki lähtevät ulos ottamaan väsyneen raahustajan vastaan. Ikimuistoinen tapa päättää Suomen ehdottomasti rankin polku-ultra.

Kuva: Onevision / Juha Saastamoinen

Kuva: Onevision / Juha Saastamoinen


Tulokset

Movescount

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Grossglockner Ultra Trail 110km 23.7.2016


Olin tutkinut ITRAN sivuja ja etsinyt muutamaan otteeseen jotain polkujuoksukisaa kesäksi, koska mulla ei ollut arpaonnea elokuun Mont-Blanc’n kisojen suhteen. Lopulta päätin yhdistää kisan kesälomamatkaan ja kisaksi valikoitui Kaprunista lähtevä Grossglockner Ultra Trail.

Reitin profiili

Reitti kiertäisi Itävallan korkeimman vuoren Grossglocknerin ja ympyräreittinä palaisi toisesta suunnasta takaisin Kapruniin. Matkaa reitillå oli 110km ja nousua yhteensä 6500m.
Kisa alkaa perjantai iltayöstä kello 24:00, joten päätin lähteä matkaan vasta samaisena aamuna suoralla lennolla Müncheniin, josta vuokrasin auton ja jo kahdenaikaa iltapäivällä olinkin ilmoittumassa ja hakemassa numeroa ja muita varusteita kisa lähtöpaikalta. Samalla ostin itselle uuden Lekin hiilikuitujuoksusauvat, sillä ilman kunnon sauvoja näitä rinteitä ei kannata lähteä kapuamaan. Olin viime kesänä katkaisut edellisistä Diamondin sauvoista toisen ja päätin, että yhdellä sauvalla tälle retkelle ei lähdetä.

Kävin vielä illan suussa syömässä kunnon pasta-annoksen ja sitten odottelinkin vain yön saapumista lukien autossa kirjaa, sillä en ollut varannut itselleni mitään hotellia, vaan 100m lähtöpaikasta parkissa oleva auto toimi tavaroiden säilytyspaikkana. Taisin jopa ottaa illan pimeydessä pienet torkutkin ennen kuin aloin kasailemaan tavaroita reppuun ja vaihtamaan lopulliset juoksukamat päälle. Puoli kahdentoista maissa siirryin lähtöalueelle, jossa oli muutamia puheita ja muuta hengennostatusta. Muita suomalaisia ei lähtöviivalla ollut ja kun suurin osa muista oli itävaltalaisia ja saksalaisia, joten aika yksin sai tarinoida.

Kuva lähtö- ja maalilakanasta aiemmin päivällä
Viimein puoliyö lähestyi ja startti tapahtui. Noin 200 kanssakilpailijan kanssa läksimme matkaan. Otin alun tosi rauhallisesti ja noin parin kilometrin tieosuuden jälkeen pääsimme jo polulle ja porukka oli yhtenä letkana, koska polulla ei mahtunut juoksemaan rinnakkain. Aika pian mäki olikin sitä jyrkkyysluokkaa, että mentiin kävellen. Muutamaan otteeseen jono jopa ihan hetkeksi pysähtyi. Ensimmäistä ylämäki osuutta mentiin arviolta pari tuntia ja sitten pääsimme leveämme alamäkiosuudelle. Vähän ennen Flushin kylää menin ainoan kerran reitiltä sivuun, koska en huomannut kahden muun juoksijan perässä juostessa, että reitti kääntyikin yhden pihan läpi, vaan jatkoimme pellon reunaa suoraan. No muutaman sadan metrin jälkeen huomasimme, että merkit puuttuu. Käännös ympäri ja samalle näimmekin jo lamppuja, jotka menivät oikeaa reittiä. Parin minuutin pummi siis.

Jouduin myös jo ennen ensimmäistä järjestäjien tankkauspistettä hyppäämään reitiltä sivuun metsän puolelle. Ei muuta kuin valo pimeäksi ja puskaan. Paperia moista operaatio varten en tietenkään ollut varannut mukaan, koska en muista tällaista tarvetta minulla olleen koskaan aiemmissa kisoissa. No saniainen kävi paperin korvikkeena ja matka jatkui.

Yöltä jossain vaiheessa myöskin edessä kiilui isoja silmiä. Lähemmäksi päästyäni totesin ne lehmiksi. Reitti meni siis useiden lehmälaitumienkin läpi ja useasti mentiin jos jonkinlaisesta porttivirityksestä läpi.

Ensimmäisen tankkauspisteen jälkeen alkoi yhtenäisempi isompi nousu, jossa menikin sitten aamuyö. Aamu valkeni kirkkaana ja kuuden jälkeen alkoi jo aurinko näkyä vuorten takaa. Ekan isomman huipun päälle ja toiselta puolelta sitten lähes yhtä jyrkkää alas.


Reitin pinta vaihteli paljon, oli ihan kunnon ruohikkopolkua, toki alempana muutamissa kohdin ihan sorapolkua. Välillä oltiin jossain lehmien laidunmaalla ja piti koko ajan katsoa, ettei astuisi liukumiinaan. Ylhäällä huiput olivat enemmänkin todella isoa kiven lohkaretta tai lunta ja varsinaista polkua ei ollut.
Sauvoilla on myös iso merkitys tultaessa alaspäin. Otan niillä tukea ja vastaan, kun hypin kiveltä toiselle tai kiveltä alas polulle. Huomasin usein, että aika harva muu teki niin, ja siksi minun alamäkivauhtini oli muita nopeampaa.

Järjestäjien ruokapisteillä oli tarjolla kokista, salamimakkaraa, juustoja, kakkuja sekä toki perinteisempiä juoksutapahtuman tarjontaa, geeliä ja patukkaa ja suklaata. Toki myöskinvettä ja urheilujuomaa sai täydentää mukaan. Puolivälin taukopaikalla oli tarjolla jopa pastaa ja oluttakin olisi ollut tarjolla.


Taikaisin itse kisaan. Ensimmäiset 8 tuntia menivät vielä ihan kohtuullisesti toiselle tankkauspisteelle saakka. Tosin hieman vatsa oikutteli ja olin pystynyt juomaan hyvin vähän, ehkä noin 2 litraa ja sitten muutaman geelin olin pystynyt syömään. Tässä vaiheessa aurinko alkoi jo lämmittämään kunnolla ja lisää olisi pitänyt juoda. Mutta vatsa ei oikein imeyttänyt mitään, se vain turposi, kun join jotain. Jossain ennen toista huippua 10h paikkeilla, minua alkoi jo oikeasti heikottamaan. Jossain vaiheessa istui kivelle ja otin pari buranaa ja sain alas pari geeliä. Parin minuutin tauon jälkeen päätin lähteä varovasti jatkamaan matkaa. Pääsin kuin ihmeen kaupalla seuraavat jyrkät nousut ylös ja Studlhuten taukopaikalle. Olin ihan loppu. Ja vasta 40km takana.
Tosin nousumetreistä oli selätetty jo 2/3 osaa. Ihan ekaksi järjestäjien geeli ja pari lasia kokista naamariin. Siinä yritin syödä vähän jotain muutakin, muistaakseni jonkin leivän ja pari banaania. Olo parani selkeästi, toki vatsa oli vielä hieman pallona, mutta seuraava osuus oli lähes pelkästään alamäkeä, ja ei kun menoksi. Alamäki osuuden pystyin juoksemaan tosi hyvin ja saavuin 60km taukopaikalle ihan hyvä voimaisena. Siellä oli muuten repun tarkastus, eli olinhan kantanut kaikki pakolliset varusteet koko ajan mukanani, kuten avaruuslakanan ja ensiapuvälineet.
Tänne ole myös saanut etukäteen laittaa tulemaan drop-back’n. Siellä minulla oli uudet kuivat sukat ja kengät, jotka vaihdoin pastaa samaan aikaa nauttiessa. Lisäksi pakkasin reppuun lisää geeliä ja uuden lampun, sillä olin jo ihan varma, että ennen pimeää täältä ei maaliin päästäisi. Käytetyt kamat pusssiin ja järjestäjille kuljetettavaksi takaisin Kapruniin.
 
Seuraava osuus oli aluksi taas kohtuun hyväkuntoista, mutta hirveästi ei enää juoksuhalukkuutta ollut, joten suurin osa loppumatkasta oli siis kävelyä. Vähitellen taas polku jyrkkeni ja päästiin takaisin yli 2500m korkeuteen. Viimein oli sekin huippu ylitetty ja toisella puolella näkyi jo seuraava taukopaikka. Siellä söin hieman kuumaa kasviskeittoa normaalien kokiksen ja leivän lisäksi. Sitten olikin edessä viimeinen isompi ylämäki. Ei muuta kuin tunkkaamaan. Jouduin syttymään valon hieman ennen vikalle huipulle pääsyä.

Sitten alkoikin alamäki, josta ensimmäiset varmaan 1km oli lumihankea. Taasen huomasin, että eurooppalaiset eivät ole tottuneet liukukaan kengillä lumessa, pääsin alas kohtuu nopeasti pitämällä painoa vain kannoilla ja liukumalla.
Toinen erikoisuus tässä kohtaa oli, että ylhäältä vuorilta tuli useita isoja vesiuomia, joita ylitettiin muutamaan otteeseen. Eräässäkin kohdassa uoman yli oli laitettu pari leveää parrua, mutta kun samaan aikaan vettä tuli niin paljon, että se syöksyi parrujen yli. Kun jalan laittoi parrulle, niin vettä oli ainakin nilkkaan asti. Siitä sitten nopeasti 10m sillan yli. Onneksi minulla on painoa sen verran, että virtaus ei vienyt mukana. Ja kaikki tämä siis tapahtui pimeässä ja oman lampun valossa. Olin toki kahden muun juoksijan kanssa samassa porukka.
Vikalla huoltopisteellä 15km ennen maalia taas kokista ja geeliä, mitään muuta ei oikein pystynyt vieläkään ottamaan. Ja siitä sitten matka jatkui yksin, sillä aiemmat seuralaiset olivat lähteneet minua hieman aiemmin jo huoltopisteeltä menemään. Kun pääsin vielä muutaman sata metriä alaspäin vertikaalia, niin tuli kohta, jossa oli valtava sumu. Lamppu näytti ehkä kaksi metriä, kun sen kohdista maahan suoraan eteensä. Onneksi siinä kohtaa mentiin lähes tieksi luokiteltavaa kohtaa ja seurasin vain reunaa. Kun tieltä sitten taas käännyttiin hieman alempana polulle metsään, sumu hälveni.

Viimeinen osuus tuli suhteellisen helposti, olihan se alamäkeä ja tasaista. Kaprunin kylä alkoi häämöttää ja vika kilsa olikin sitten jo asfaltilla juoksua. Maaliin pääsin sunnuntaina aamuyöstä 02:37. Kovin montaa kannustajaa ei enää maalialueella ollut ja muuten järjestäjien tarjoilut olivat tässä kohtaa vähän heikot. Olisihan se ollut hienompaa tulla maaliin musiikin pauhatessa, jne.  

Tämän kisan negatiivisin juttu olikin mielestäni se, että yli puolet maaliin päässeistä tuli sinne puolen yön jälkeen ja minunkin jälkeen maaliin tuli vielä noin 40 henkilöä ennen aamu viittä, jolloin maali suljettiin. Järjestäjinä minä aloittaisin kisan jo kello 19 perjantai-iltana jolloin maali suljettaisiin kello 24. Olisi kaikille maaliin pääseille tunnelmallinen loppu.

Mutta ehjänä maalissa 10/21 M50 sarjassa ja 11 keskeytti tai otettiin pois radalta (aikarajat etenemiselle ei toteutuneet). 13 600 kCal Polar V800 mukaan. Polar ei pystynyt ihan mittaamaan koko matkaa, sillä se kadotti GPS yhteyden muutamaan otteeseen. Ja ei rakkoja, eikä mitään muutakaan vaurioita jaloissa. Kiitos Inov, joita mulla oli kahdet samanlaiset. Toiset olivat vielä jopa ekaa kertaa jalassa.

Jos tulokset kiinnostaa , niin ne löytyy täältä