sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Tor des Géants 12-15.9.2021

Tor Des Geants on epäilemättä yksi maailman kovimmista polkukisoista. Terävimmälle kärjelle se saattaa olla polkujuoksua, suurimmalle osalle kilpailijoista on kuitenkin kyseessä selviytymiskisa. Selviytyä matkasta annettujen aikarajojen sisällä ja säätää oma nukkuminen siten, että säilyy jotenkin tolpillaan.

Reitin pituus on lähes 350km ja nousua/laskua on 31km. Tosin kukaan ei taida tarkalleen tietää pituutta tai nousun määrää, mutta ainakin oma Garmin mittasi lukuja, jotka viittaavat siihen, että tuo tänä vuonna ilmoitettu on lähellä totuutta.

Matka on jaettu 7 etappiin, joiden välissä on aina life base eli isompi huolto, jonne kilpailijan varustekassi kuljetetaan, siihen voi pakata vaihtokengät tai tarpeelliseksi katsomaansa muuta varustetta, jota voi vaihtaa päälle kelin muuttuessa.

Pakollisten varusteiden lista on lyhyt:

- muki

- matkapuhelin

- henkilöllisyystodistus ja vakuutustodistus

- 2 kpl avaruuslakanoita

- ruokaa

- vettä (vähintään 1,5L)

- 2 toimivaa otsalamppua

Eli ei juuri mitään verrattuna esimerkiksi UTMB:hen. Tässä on kuitenkin yksi mutta. Nuo pitää olla aina kannossa, sen lisäksi järjestäjä voi vaatia seuraavalle etapille lähdettäessä kelin mukaan muita varusteita, jotka löytyvät ohjeista kohdasta vaadittavat varusteet, esimerkiksi jääraudat. Kaikki tämä pitää siis löytyä dropbagistä tai matka katkeaa.

Tänä vuonna ei mitään varusteita tarkistettu numeroiden jaossa, mitään ohjeita ei annettu life baseissa tai tehty satunnaistarkistuksia siitä, ovatko pakolliset varusteet mukana, varmasti hyvät keliolosuhteet vaikuttivat ainakin siihen, että mitään erityisohjeita ei annettu.


Mutta itse kisaan, se on pitkä mutta yritän pitää tämän jotenkin järkevän pituisena eli joitain poimintoja reitiltä sekä Instaan kisaan aikana työntämäni videot, tällä kertaa kokonaisuudessaan. Maisemat on mahtavat, mutta koska en juurikaan ottanut kuvia niin ei niistä sen enempää, käykää itse katsomassa!

Courmayeur – Valgrisenche, 54km – 4600D+

Muutaman juoksukilometrin jälkeen siirrytään polulle, kysyin takana tulevalta, vilkkuuko GPS-lähetin, sieltä löytyi Matts Ruotsista ja edessä menikin sopivasti Hatti Islannista. Mattsin kanssa mentiin melko lailla yhdessä 68km Rhemes-Notre-Dameen, jonne hän jäi nukkumaan niitylle.

Ensimmäinen nousu Col d’Arpille (2571m) on helppo, kiireisimmät ohittelevat hädissään, kun on vähänkään saumaa. 



Lasku jatkuu helppona La Thuileen (18,7km), jossa ensimmäinen vähän isompi huolto. Huolloissa ei tullut kiirehdittyä, aikaa tässä kisassa kyllä riittää, jos mitään suurempia ongelmia ei ilmene. Logistiikka näissä tänä vuonna tökki, koska mitään ei saanut ottaa itse pöydästä ja kaikkea piti aina jonottaa, tähän paloi välillä todella paljon aikaa. 


Thuilen jälkeen oli vielä jonkun matkaa helppoa tasaista, kunnes lähdettiin nousemaan ensin Rifugio Deffeyesille ja edelleen Col Haut-Pas (2860m), tässä kohtaa lamput päähän. 


Seuraavaksi käytiin ottamassa vauhtia laaksosta Promoudin huollosta ennen nousua Col De La Crosatielle (2826m).


Loppupätkä on vähän vaikeampaa, vaijeriakin. Oma tasapaino selvästi heikkenee pimeän myötä ja tuo omat haasteensa. Tätä ei pusketa enää yhtä soittoa vaan otetaan muutama lyhyt stoppi. Loppu kohti ensimmäistä life basea on taas helpompaa, joskaan kartalta katsoen en saa mieleeni yhtäkään muistikuvaa ao. pätkästä.

Ei nukuta, joten ei jäädä sitä yrittämään, kello on 04 aamuyöstä. Vaihdellaan vähän kamoja, ladataan elektroniikkaa ja syödään, reilun tunnin stoppi.


Valgrisenche – Cogne, 56,5km – 5000D+

Alkuun noustaan reilu tonni Chalet Epeen kautta Col Fenetrelle (2840m), aamu valkenee ennen huiputusta. Pikkasen vilpoisen puolella on, mutta lähinnä sormissa ongelmaa, lämpötila lienee lähellä nollaa. Ei mitään jyrkkää eikä teknistä, mutta loppu täytyy ottaa vähän hitaammin. 


Fenetren jälkeen lasketellaan tonni Rhemes-Notre-Dameen, joka alkaa jo tuntua reisissä. Laskun puolivälistä löytyy video kisan hahmosta Bobbystä, melkoisen kokenut kaveri USA:sta, ikää 72v, mm. 13 Leadville 100 mailista plakkarissa. Olisi läpäistessään vanhin TOR finisher, mutta matka jäi häneltäkin myöhemmin kesken, kerta kaikkiaan sympaattinen kaveri.


Notre-Damesta jatkan yksin, koska Mattsilla alkaa univelka painaa, yritän itsekin nousun puolivälissä Col Entrelorille (3002m) polun varressa torkkumista, mutta ei siitä tule mitään. Loppunousu alkaa ottaa kunnon päälle


Entrelorin jälkeen lasketellaan 1500m alaspäin Eaux Rosseen, ja ensimmäisen kerran tulee tunne, että tästä ei nyt tule vittu mitään, alamäessäkin on pakko hidastaa, kun ei vaan jaksa. Huollossa menee taas aikaa, kun yritän tunkea energiaa naamariin, vedän vielä päälle pari geeliä boostiksi. 


Ihmettelen, miten ikinä selviän seuraavasta isosta noususta Col Losonille (3299m), sinne tulee nousua huollosta 1870m. Onneksi nousua tehdään pitkä matka melko loivasti, joka helpottaa huomattavasti. Vasta viimeiset 400 nousumetriä on tiukempaa, jotka tehdään taas pimeässä. Loppupätkällä joudun haukkomaan happea 10m välein, nousu ei tunnu etenevän yhtään. Vaikeata tosin näyttää olevan muillakin. Huumorintaju on vähissä, selvinnee videolta.


Losonin jälkeen on aika mukavaa laskupätkää Rifugio Vittorio Sellan kautta Cogneen, jossa on seuraava life base, tässä kohtaa reittimerkinnöissä on hieman toivomisen varaa, pitkät pätkät pitää mennä pienessä epätietoisuudessa. Ylipäätään reitti on hyvin merkitty, mutta muutamissa paikoissa oli hieman toivomisen varaa. 

Cognen huollossa käyn suihkussa, pesen hampaat ja yritän nukkua. Se on hieman hankalaa, koska sänky on ehkä noin 160 senttiselle sopiva, eikä muutenkaan kovin mukava. Onnistun saamaan ehkä tunnin unta. Aamiaispastan jälkeen tuntuu kuitenkin erittäin hyvältä lähteä jatkamaan matkaa puhtaissa vermeissä suihkun raikkaana. 


Cogne – Donnas, 45,8km – 2600D+

Kuten speksistä näkyy, kyseessä on varsin helppo pätkä. Ainoa kunnon sekoilu koko kisassa tapahtuu Cognesta lähdössä, kun juttelen parin ranskalaisen kanssa ja missataan risteys. Käyn hakemassa vauhtia taaempaa ja huutelen ranskalaisetkin takaisin reitille, ehkä varttitunnin pummi, joten ei mikään major fuckup. Pääosa matkasta Rifugio Sognolle mennään jonkunlaista tieuraa pitkin, lyön tässä enemmän vauhtia, joka saattoi vaikuttaa myöhempiin penikkaongelmiin, jotka huomaan myöhemmin Barman huollossa.

Sognon jälkeen etapin ainoa colli Finestra Di Champorcher (2827m), helppo, mutta vauhti on pakko pitää kevyenä, muuten ei happi riitä. 


Seuraavaksi lasketellaan pitkät pätkät Chardonneyhyn. Jossain vaiheessa väsyttää kovasti ja olisi varmaan pitänyt vetää maihin, kun oli hyvä keli ja mukavan näköistä niittyä. Huollossa otin aika rennosti, korkkasin jopa oluen, kun sitä kovasti tyrkytettiin.

Chardonney – Donnas väli oli matkalla ainoa pätkä, jossa joutui jarruttelemaan välillä letkan perässä, ihmisiä oli jonoksi asti ja keulilla pariin otteeseen joku, jota ei kiinnostanut astua hetkeksi syrjään.

Donnaksen life basessa odotti Elinan ja Matiaksen tukijoukot, ennakkoon oli kovasti kyselty toiveita ja listan kärjessä oli pizza ja jäätelö, ja näitä tuotiin. Kyllä maistui hyvältä! Yritin myös nukkua hetken, mutta ei onnistunut, sydän tuntui hakkaavan liikaa eikä oikeastaan muutenkaan väsyttänyt.

Donnas – Niel, 43,4km – 4900D+

Donnasissa melkein heti lamppu päälle ja pieni sekoilu reitin kanssa. Joku paikallinen onneksi ohjasi oikeaan suuntaan, kun onnistuin missaamaan käännöksen suojatielle.

Sassan huolto 14km Donnasista ei tuntunut saapuvaan koskaan. Järjestäjien välimatkat pitivät aika hyvin paikkansa, joten tiesin melko tarkkaan, että Sassaan on vielä kilometrejä, mikään ei silti estänyt toivomasta, etteikö seuraava kylä voisi jo olla Sassa, sinnekin tuli nousua mukavasti 1900m Donnasista.

Sassan jälkeen oli vielä 900m nousua puolivälin Refugio Codaan (174,5km). Vähän Sassasta lähdön jälkeen alkoi ripottaa ja vetelin sadekampetta päälle, olikin hyvä, koska jonkun aikaa kuljettuani alkoi väsyttää sen verran, etten tahtonut osua polulle. Päätin vetää hetkeksi maihin sikiöasentoon polun varteen ja herätyksen vartin päähän. Nukahdin välittömästi, mutta valitettavasti heräsin ohikulkijan ääniin 5min jälkeen. Tulipahan tämäkin koettua.

Loppumatkasta Codalle oli lohkarepätkää, jossa muutaman kerran tuli kompuroitua kunnolla. Pimeys, liukkaus, heikko tasapaino ja uupumus on hyvä combo teloa itseään. Harjanteelta oli hienot näkymät Italian alangoille.

Codassa meni taas liikaa aikaa, ruoka ei maistunut, yritin torkkua, mutta ei se siinä kylmyydessä onnistunut, tuuli navakasti ja puhalsi kylmää ilmaa huoltotelttaan, jotkut kuitenkin taisivat onnistua:


Onnistuin kuitenkin välttämään pahimman sadekuuron ja lähdin jatkamaan hieman ennen aamun valkenemista matkaa Rifugio Barmalle yhdeksän kilometrin päähän.

Barmalla heitin kelvollisen pastan naamariin ja sen jälkeen alkoi väsyttää huolella. Vaikka kisan ohjeissa oli sanottu, että vain life baseissa saa nukkua niin jostain syystä täällä kuitenkin oli varattu muutama huone kisaajille. Käytin mahdollisuuden hyväkseni ja otin puolen tunnin tirsat oikein kunnon sängyssä. 


Neljä kilometriä Barmalta juuri ennen Col Du Marmontanaa tunsin pienen vihlaisun oikeassa reidessä, matka jatkui kuitenkin ilman suurempia ongelmia. Ylämäet menivät jotenkuten reisikivun hiljalleen pahentuessa, mutta kun saavuin Col della Vecchiaan ja jyrkkä lasku alkoi, tajusin kuinka huonona jalka on. Yritin virittää siihen tukea, joka hetken auttoikin mutta kipu palasi nopeasti. Loppumatkan 6km Nieliin klenkkailin 40min/km vauhtia ja sinne saapuessani päätös oli selvä, homma jäi kesken. En halunnut yrittää kipulääkkeiden voimalla eteenpäin, matkaa oli kuitenkin vielä 150km/14km D+/- jäljellä.

Eli matka jäi tähän, aika tarkkaan 200km ja 17km D+ kohdalle, aikaa kului lähes 80h. Mitään merkittäviä rakkoja ei vielä ehtinyt tulla eikä oikeastaan muitakaan jalkateräongelmia, joita eniten pelkäsin ennen kisaa. Vasemman jalan sääri oli lopussa myös kokolailla tulehtunut, joten sen kanssa olisi saattanut tulla vaikeuksia loppumatkalla, jos ei reisiongelmaa olisi ilmennyt.

Ohjeissa järjestäjä kertoo, että hintaan kuuluu keskeytettäessä kuljetus takaisin Courmayeuriin, jossain varmaan oli pienellä printillä, että kuljetus on ainoastaan life baseista. Eli Nielissä tarjottiin kaksi vaihtoehtoa, taksi 40€ Gressoneyhyn, josta joskus edelleen järjestäjien bussilla takaisin tai sitten taksilla (220€) Courmayeriin. Valitsin lopulta jälkimmäisen ja olin hotellilla vähän ennen yhtätoista ja ehdin vielä suihkun kautta pizzalle ja oluelle. Eli kannattaa varata käteistä mukaan (kortti ei kelvannut), jos aikoo keskeyttää melkein tasan kauimpaan paikkaan reitillä.

Kisan aikana mietin, että jos tämä menee päätyyn, en ole tulossa toista kertaa. Nyt ei jäänyt vaihtoehtoa, eli palaan TORrille 2023. Kiitos ja anteeksi.




maanantai 12. heinäkuuta 2021

NUTS Ylläs Pallas 164km 9-10.7.2021

Viime vuosi oli mennyt koronan merkeissä; Sairastin koronan ja jälkitautina vielä keuhkokuumeen huhtikuussa, joten viime kesän kunto ei paras mahdollinen juoksemisen kannalta. Sen verran sain harjoiteltua, että Virossa elokuussa pääsin osallistumaan Rogaining 24h EM-kisoihin, joista toki saavutimme 55v-sarjassa 5. sijan. Matkaa kertyi vajaat sata kilsaa pääosin kävellen.

Alkutalvesta keuhkot alkoivat oireilemaan uudelleen ja kävin jälkitarkastuksessa. Sain silloin joulukuussa kortisonia sisältävän astmapiipun, joita hengittelin pari kolme kuukautta. Se auttoi ja jatkuva liman nousu helpotti talven hiihtolenkeillä. Muutenhan talvi oli erinomainen hiihdon kannalta, sillä hiihdin 3000km.

Jotta kesällekin tulisi jotain juoksutavoitetta, päätin jossain kohtaa osallistua NUTS:in 164km juoksuun Hetasta Äkäslompoloon. Lenkkeilyn aloitin tosi myöhään Kilpisjärjeltä palaamisen jälkeen huhtikuussa ja senkin jälkeen kävin vielä muutamia kertoja Oittaalla hiihtämässä. Kaikki toukokuun lenkit olivat tunnin pituisia. Kävin myös muutamia kertoja vetämässä sauvarinnettä Malminkartanossa ja mökin lähellä Pääskyvuorella.

Kesäkuun helteet toivat lisää haastetta harjoitteluun. Loppujen lopuksi pisin lenkki koko kesänä oli 20km ja sauvarinteessä nousut jäivät 1000m ja 2,5h harjoitteisiin, joita ei ollut edes kymmentä. Voiko näin vähällä lajiharjoittelulla lähteä tavoittelemaan 4000 nousumetriä ja 164km pitkän reitin suorittamista? Päätin yrittää, koska mitään menetettäväähän ei ollut.

Äkäkseen saavuin edellisen iltana. Mitään erityistä tankkausta en tehnyt. Viimeisen treenin olin tehnyt Malminkartanossa edellisenä sunnuntaina helteessä. Perjantaina aamulla autolla Hettaan. Itse reittiin en tarkoituksella hirveästi tutustunut, koska en välttämättä halua edes pohtia tulevia ylämäkiä etukäteen. Hetta-Pallas välin olen retkeillyt kerran ja hiihtänyt useasti, mutta juoksureitti poikkesi siitä siltä osin, että siinä käytiin kerran alhaalta hakemassa vauhtia. Myöskin lopun Peurakaltiosta Äkäslompoloon oli tuttua seutua, olinhan hiihtänyt siellä talvella useasti. Ylläksen laskettelurinteenkin olen hiihtänyt luistelusuksilla ylös 7Summit-kisassa.

Sen verran toki olin katsellut reittiä, että huoltopisteiden välit vaihtelivat suuresti. Pelkästään repun edessä olevilla kahdella 0,75l pulloilla ei pärjäisi ja viritin reppuun myös 2l juomarakon, jonne aluksi tosin laitoin vain litran urheilujuomaa ja täytin sen sitten tarvittaessa muutaman kerran täyteen pisimmillä väleille. Toisella pullossa oli myös lähdössä urheilujuomaa ja Pallaksen huollossa tein myös uuden satsin urheilujuomaa. Muuten join pelkää vettä ja sitä helteessä menikin varmaan noin 20 litraa. Haastavin väli oli 33km huoltoväli juurikin Pallakselle. Mutta onneksi matkalla oli muutama puro ja Hannunkurun kaivosta täytin myös juomapullot vedellä.  

Alkumatkasta juoksin tasaiset osuudet ja kaikki pienet ylämäetkin kävelin. Ketomellan huoltoon (32 km) huollossa olin 4 tuntia lähdön jälkeen ja siihen saakka matka oli mennyt ilman ongelmia. Tosi kuuma oli ja tuntui, että koko ajan oli suu kuivana ja janotti. Järjestäjien huollosta otin vain muutaman kerran muutaman banaanin ja isommissa huolloissa söin toki keittoa. Ketomellasta Pallakselle mentiin ehkä tämän reitin hienoimmat maisemat, tosin nekin ovat ruska-aikaan vielä upeammassa väriloistossa. 



Koko matkan mietin, että pystynköhän 36 tunnin alitukseen ja missähän kohtaa tämän juoksun keskeytän. Pallakselle saavuin 10h juoksun jälkeen ja onneksi sää alkoi myös hieman viiletä. Kummasti aina sain 10-15 minuutin huoltotauolla uutta virtaa. Drop-bägistä vaihdoin kuivan paidan päälle ja otin sieltä muutaman geelin syötyjen tilalle ja vihreitä kuulia pussillisen. Ne olivatkin ainoita eväitä, joita söin matkan varrella. Geelejä meni alle 10 koko matkalla, ei vain vatsa ota vastaan juoksun aikana. Kuulia söin ehkä parikymmentä kappaletta.

Seuraavat välit menivät pääosin kävellessä ja alamäissä hieman juosten. Mielessäni asetin taas itselleni tavoitteeksi, että 100 km on ihan hyvä matka. Rauhalan huollosta eteenpäin oli muutamia kilometrejä tieosuutta, ja sen jaksoin taas lyhyen tauon jälkeen juosta hyvin. Tosin vasemman jalan takareidessä tuntui hieman kiristystä ja silloin tällöin vasemman jalan polvi vihoitteli hieman. Ajattelin, että olisi myös hyvä syy keskeytykseen, jos alkaisi tuntua enemmän. Eli tavallaan oli koko ajan keskeytys vielä mielessä, mutta ajattelin, että niin kauan kuin homma nyt edes jotenkin etenee, niin mennään eteenpäin.

Ötököitä oli koko alkumatkan enemmän tai vähemmän. Lisäsin myrkkyä aina joka huoltopisteellä, mutta silti ilmeisesti hiki vei tehon ja ötökät alkoivat aina haitata muutamia tunteja myöhemmin. Äkäskeron jyrkässä nousussa yöllä oli ötökkää aika perkeleesti, mäkäräisiä meni korviin, silmiin ja suuhinkin. Siinä kohtaa päätin, että Peurakaltiossa kyllä keskeytän. Tosin ylhäällä oli yöllä upeat näkymät ja tuuli taas hieman paransi tilannetta. 

En kuitenkaan mennyt Peurakaltiossa heti ilmoittautumaan, vaan istuin taas pöytään nauttimaan lihalientä ja muistin, että mullahan oli muutaman sämpylä repussa. Siinä taas kokista juodessa ja huilatessa tein päätöksen jatkaa, matkaa oli jäljellä kuitenkin vain reilut 50km. Lähtiessä oli ongelma, kun järjestäjien sähkösysteemit oli hajonneet ja kukaan ei saanut vettä. Ratkaisin itse ongelman kaatamalla juomapulloihin kokista, rakossa minulla oli varmaan vielä yli litra vettä jäljellä. Hiilihapollinen kokis aiheutti kivaa sihinää aluksi.

Seuraava pätkä Kotajärvelle olikin aluksi monta kilometriä hyvää latupohjaa loivaan alamäkeen. Jaksoin taas juostakin monta kilometriä. Kotajärveltä sai taas vettä ja matka jatkui kohti Latvamajaa ja Yllästä. Tässä kohtaa olin varma, että maaliin toki pääsisin alle 36h, sillä minulla oli vielä 12h aikaa jäljellä. Ylläsjärven huoltoon 37km juoksijat tulivat juuri samaan aikaan ja siinä oli hirveä ryysis. Siitä lähdettiin sitten kiipeämään Ylläksen huipulle. Kysein kiipeäminen oli merkattu rinteen reunaan kivikkoon. Nousuun meni noin 50 minuutti, mutta jaksoin sen mennä ilman pidempiä taukoja. Mutta kuuluuko tällainen kivikkonousu polkujuoksukisaan, ei minun mielestäni ja ei monen muunkaan. Toiselta puolelta tultiin sentään alas huoltotietä, mutta sekin oli tosi jyrkkää ja osin asfaltoitua. Sitten taas kierrettiin takaisin Kesänkijärven toiselle ja mentiin Pirunkurua ylös, joka oli lähes samanlaista kivirakkaa, mutta ei ehkä ihan niin pitkä kuin Ylläksen rinnenousu. Jos olisin Peurakaltiolla tiennyt millaiset nousut ovat vielä edessä, keskeyttäminen olisi varmaan ollut vielä todennäköisempää. Onneksi en tiennyt niin tarkkaan.


Loppupätkä maaliin oli kohtuu hyvää loivaa alamäkeä Äkäslompolon kylälle. 5-6 km ennen maalia kanssajuoksijan kanssa juteltiin, että juostaanko alle 30h. Todettiin, että ei ole merkitystä, joten suurin osa lopusta tuli vain käveltyä ja aika meni vajaat 10 yli 30 tunnin. Ikäsarjassani olin ainut maaliin päässyt ja kokonaistuloksissa 37. Mutta ajalla ei sinänsä ollut merkitystä. En olisi lähtiessä uskonut, että maaliin pääisisin, mutta näköjään vähemmälläkin harjoittelulla pääsee tällaiset kisat läpi. Kyse on enemmänkin päästä, toimiiko vatsa edes jollain tavalla ja osaako elimistö hyödyntää  omaa rasvaa energian saantiin, energiaa kului Polarin mukaan 18 000 kCal’ia ja tuota määrää en tilanne nauttinut lähellekään.



Loppusanat: En enää koskaan osallistu tällaiselle matkalle. Näin olen monesti sanonut jo aiemmin. Mutta kai sitä ensi kesänä jonkin juhlavuosikilpailun keksii. Ja erityiskiitos Tatu Saarnille, joka parilla hierontakerralla laittoi minun koko kevään vihlotelleen selän kuntoon viikkoa ennen kisaa.


tiistai 1. kesäkuuta 2021

NUTS Karhunkierros 166km, 28-29.5.2021

Kolmas Karhunkierroksen perusmatkan startti, ei juuri jännittänyt, mutta oli vihdoin mukava päästä matkaan. Aikaisemmilla kerroilla 2015 ja 2019 aikaa meni 33:58 ja 30:12, tällä kertaa tavoite oli mennä alle 30h. Kevään harjoittelu oli sujunut hyvin, pientä telakkaa tammi- ja helmikuussa, mutta sen jälkeen kilometrejä oli kertynyt mukavasti, tosin lähinnä Helsingin katuja keräillessä #everysinglestreet haasteen merkeissä. Toukokuussa kuitenkin jonkun verran jättäriä ja polkujuoksua, joten ihan kylmiltään ei poluille lähdetty.


Alkuun Konttaiselle rauhallisesti kuten pitikin, myöhemminkin ehtii kiirehtiä, jos voimia on vielä jäljellä. Uudet sorapätkät olivat tuttuja viime vuoden omatoimimatkalta, joka päättyi kaatumiseen vähän ennen Oulankaa. Eli helppoa baanaa, Basecamppiin ajassa 3:34, minuutti edellä 2019 väliaikaa. Pullot täyteen ja vähän energiaa mussutettavaksi. 

Matkalla Oulankaan ei ihmeitä tapahtunut, hyvillä pätkillä juoksua, huonompiin pätkiin kävelyä. Ennen Oulankajoen neulasbaanoja olin heittänyt yhdet voltit, 47 Hoka ei ole kaikkein ketterin kenkä polulla ja tuppaa aina osumaan johonkin, eikä oma ketteryyskään ole enää ihan priimaa. Neulasbaanalla onnistuin kaksi kertaa kompuroimaan 100m matkalla sillä seurauksella, että toinen polvi aukesi. Helppo baana ja höpöttely kaverin kanssa kostautuivat, loppumatkan huoltoon skarppasin.

Koska jalka oli parempi kuin 2019, oli hieman ihmeissäni, kun matka Basecampistä Oulankaan vei yli 20min enemmän, mutta ehkä silloin tuli yritettyä enemmän, nyt edettiin puhtaasti mukavuusalueella. Kusella tuli käytyä normaalia enemmän ja kenkiäkin jouduin pariin otteeseen puhdistamaan roskista, mutta ei niihin ihan noin paljon aikaa kulunut. Oulangan huollossa meni liikaa aikaa, ei ollut fokus oikein kohdillaan. Otin lihakeittoa ja muuta syötävää ja kaivoin dropbagistä lisää energiaa, mutta en muista tehneeni juuri muuta, tauko kuitenkin kesti 13 min.

Alkumatkasta vielä ihan ryhdikkään näköistä.
Kuva: Rami Valonen

Alkumatkan Oulangan huollosta kävelin ja söin mukaan ottamaani evästä, vatsa oli sen verran täynnä, ettei kiinnostanut heti lähteä juoksemaan. Jalat olivat edelleen hyvät ja kun vatsa alkoi asettua, vaihdoin taas paremmat pätkät juoksuksi.  Juuso tuli kovaa vauhtia vastaan Taivalkönkäällä ja sitten kestikin aika kauan ennen kuin seuraavia alkoi tulla vastaan, oli mukava moikkailla tuttuja ja tuntemattomia, hieman ohjelmaa muuten yksinäiseen etenemiseen. Pätkä Hautajärvelle meni jalkojen puolesta mukavasti ja juoksu jatkui paremmilla pätkillä ja pitkospuilla perille saakka. Oli mukava lähestyä kääntöpaikkaa, kun ongelmia ei ollut ja fiilis oli korkealla. Tähän väliin kului nyt 2 minuuttia enemmän kuin 2019, ja kokonaisuutena olin 22 minuuttia edellistä aikataulua jäljessä.

Aikaisemmilla kerroilla Hautajärvellä huoltoon oli palanut puolisen tuntia, nyt oli tarkoitus selvitä ulos nopeammin. Tähän asti olin juossut shortsit, t-paita ja irtohihat yhdistelmällä, mutta ilma oli sen verran viilentynyt, että laitoin t-paidan alle ohuen pitkähihaisen merinopaidan. Muuten tyhjensin jälleen kengät roskista ja lapoin naamaan Nikon tarjoileman pitsa+olut combon. Samalla vähän vittuilin 8:00 lähteneille Rikulle ja Harrylle (aka. Ultramessias) kansallisten kärkiaikojen tavoittelusta.

Olin laittanut molempiin dropbageihin pitkät trikoot, mutta paksummat olivat Hautajärvellä ja koska ongelmia kylmyyden kanssa ei ainakaan vielä ollut, päätin vaihtaa ohuemmat trikoot vasta Oulangassa tai napata trikoot sieltä mukaan, jos ongelmia ei sielläkään vielä olisi.

Huolto meni mukavasti vartissa, mutta lähdettyäni liikkeelle totesin, että lötköt unohtui täyttää. Toisaalta, edellisellä välillä oli mennyt vain toinen lötkö tyhjäksi, joten en jaksanut kääntyä enää takaisin, vaan ajattelin pärjääväni äsken juodulla oluella ja täydellä lötköllä. Laskin, että 16:40 paluuaika (huoltoon saapumisesta) riittää 30h alitukseen ja sitä lähdin tavoittelemaan.

Taivalköngäs, fressin näköistä
Kuva: Poppis Suomela

Alkuun reilu femma yksin, sitten pikku pätkä letkassa ja heti kohta siitä irtauduttuani kantaan ilmestyi Ultramessias. Juteltiin niitä näitä Taivalkönkään jälkeisen neulasbaanan alkuun, mutta sitten seura jäi ja loppumatka huoltoon meni taas yksin. Toki 83km matkaajia sujahteli edelleen ohi tasaisesti ja tuttujen kanssa vaihdettiin muutamia sanoja. Nesteiden kanssa ei lopulta ollut ongelmaa ja ne riittivät väliin. Edelleen vauhti oli lähes sama kuin 2019, väliin meni 2 minuuttia enemmän. Sikäli outoa, että nyt mukana oli jonkun verran juoksuakin, mutta silloin koko pätkä oli mennyt muistaakseni kävellen. Ei kai sitä hidastu vanhetessa?

Tälläkin kertaa Oulangan huollossa paloi reilu 15 minuuttia, lähinnä siitä syystä, että näpit jäätyivät hetken operoinnin jälkeen ja sen jälkeen kaikki otti aikaa normaalia enemmän. Vaihdoin paksumman pitkähihaisen t-paidan alle, olikin aika operaatio riisua yläkroppa paljaaksi nollakelissä ja tuulessa. Otin lihalientä ja yritin sillä vähän lämmittää sormia, mutta vaikutus oli lyhyt ja loppuhuolto taas näpit jäässä. Trikoot pakkasin liiviin, en halunnut jäädä vaihtamaan niitä jäätyneillä sormilla. Lötköihin laitoin toiseen kokista ja toiseen vettä. Banaania, proteiinijuomaa ja sipsejä naamaan, vähän lisää irtokarkkeja mukaan, paksummat hanskat dropbagistä ja äkkiä liikkeelle. 

Kesti aika kauan ennen kuin kädet olivat edes suunnilleen toimintakykyiset. Oulangan varren neulasbaanat taisivat mennä pelkästään sauvakävellen, mutta vauhti oli ihan ok.  Jussinkämpältä tarttui mukaan Mikko, joka kuitenkin jäi hetken kuluttua, yritin vähän ryhdistäytyä ja ottaa taas juoksupätkiä. Matkan neljäs pannutus hieman teknisemmällä pätkällä kuitenkin asetti rajat, tästä eteenpäin juoksua vain sorapätkillä ja pitkospuilla.

Kitkan vartta lähestyessä oikean jalan jalkapöydässä alkoi tuntua kipua, joka asteittain voimistui. 2019 oli ollut samoja ongelmia ilmeisesti liian tiukkojen kengännauhojen takia ja tällä kertaa tajusin löysätä niitä melko pian, mutta vahinko taisi jo tapahtua. Kitkan varrella meno alkoi olla jo aika väsynyttä, mutta kuitenkin sen verran pirteää, että aloin ohitella pahemmin simahtaneita 83km matkaajia. Kyllähän se aina piristää mieltä, kun muilla on asiat huonommin kuin itsellä.

Harrisuvannon jälkeisellä paremmalla baanalla löin kunnon sauvakävelymoodin päälle ja kun saavuin ajassa 24:36 Basecamppiin, olin (tai siis luulin olevani) varma, että 30h alittuu. Tällä kertaa ihan ok huolto, pala banaania, pari palaa suklaata ja sipsejä naamaan, matkaan alle 3 minuutissa. Kokista oli kulunut Oulanka-Basecamp välillä puoli litraa, joten totesin, että toinen lötkö riittää maaliin.

Kohti Konttaista matka eteni ilman ongelmia, jalkaa vähän särki ja oli aika vilpoista, mutta vasta ennen Kumpuvaaralle nousua kaivoin vihdoin kuoritakin liivistä, sen verran ilkeältä tuuli tuntui ja tilanne vain pahenisi Konttaisella ja Valtavaaran ylityksessä. 

Ennen Konttaista Anssi tuli vastaan, oli tullut odottelemaan 34km kärkeä ja lähti takaisin huoltoa kohti kanssani. Kuulemma kestää vielä 25min huoltoon ja aloin taas ynnäilemään aikoja. Viimeiselle pätkälle ei jäisi sen enempää kuin mitä siihen kului 2019. Järkeilin kuitenkin, että silloin oikea reisi oli ollut aivan loppu, joten aikaa ei mitenkään voi kulua yhtä paljon. Sen verran oli kuitenkin pelko perseessä, että oli pakko ottaa ”juoksuaskelia” alas Konttaiselta ja minimihuollolla eteenpäin. Eli pala banaania ja kohti Valtavaaraa. 

Etenin sen minkä pystyin ja päätin katsoa kelloa Valtavaaralla, siinä tietäisin miten 30h alituksen kanssa tulee käymään. Kun vihdoin valenousut loppuivat ja pääsin Valtavaaran päälle, tiesin että mitään ongelmaa ei ole, aikaa oli vielä reilusti yli tunti jäljellä. Lopun otin rennosti, kun viimeinen Rukan nousukin oli hoidettu, työnsin kuoritakin liiviin ja hölkkäsin loppumatkan maaliin jalkaterän pienestä kivusta huolimatta.

Maalissa lopulta ajassa 29:44, sijoitus miehissä 29/113 ja maalissa lyötiin käteen heti olut, Gepardi kiittää ja kuittaa.

Kuva: Riku Tiusanen


sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Vaarojen Maraton 130km 2.10.2020

Joku Vaaroissa kiehtoo, ennen kisaa on kauhea into päästä matkaan, vaikka hyvin tietää, että jossain vaiheessa kiroaa taas reitin alimpaan helvettiin. 

Pielinen torstai-iltana

Vaaroilla kuudes kerta, aikaisemmin 1x42, 2x86 ja 2x130. Pisintä matkaa ei ole innostanut mennä peräkkäisinä vuosina, enkä aio olla viivalla ensi vuonna.

Aikaisemmilla kerroilla aikaa on mennyt 25:45 (2016) ja 27:30 (2018), 2016 reitti ei ollut täysin vertailukelpoinen, Mäkrä kivuttiin silloin kierroksen lopussa ja käytiin hotellilla kääntymässä ennen kuin laskeuduttiin koko matka alas Satamaan, eli vähän enemmän nousua ja myöhemmin reitillä.

Tavoitteet tälle vuodelle oli kuitenkin selvät, H55 sarjan voitto ja alle 26h aika, H55 sarjassa oli peräti neljä miestä viivalla, aikaisemmilta vuosilta on vain yksi hyväksytty suoritus, Pertti Syrjälä 24:59 2019, ei huono.

Melkein kaikki Samban gorillat
Melkein kaikki Samban gorillat
Kuva: Kaisu Suopanki

Kahdella aikaisemmalla kerralla oli alussa vähän turhan kovat sykkeet, varsinkin 2018 painettiin alussa Mäkrän mäkeä vailla mitään järkeä, joten tällä kertaa korostetun rauhallisesti liikkeelle. Mäkrän päälle valoisassa ja siitä sitten laskun lopussa lamppu päälle ja kohti pitkää ja pimeää Kolin yötä. Olin aika lailla häntäletkassa, takana taisi tulla vain muutamia yksittäisiä juoksijoita, vauhti oli rauhallinen, jopa niin rauhallinen, että viimeisessä alamäessä Vesivaaralta kohti Rykiniemeä alkoi pinna kiristyä, kun hyvin juostavassa alamäessä lähes käveltiin letkassa.

Mäkrä
Kuva: Juoksuopisto

Rykiniemessä pullojen täyttö ja matkaan. Koli-Rykiniemi pätkään meni 12 minuuttia enemmän kuin 2018, joten kerrankin suunnitelman mukaan. Pientä painetta oli kuitenkin muodostunut ja kun matka jatkui kohti Kiviniemeä, vauhti kiihtyi ja tuli noukittua aika hyvin selkiä. Juostiin kimpassa Juoksufoorumin Sepon kanssa suurin osa välistä, mutta vähän ennen Kiviniemeä huomasin eteneväni yksin. Aikaisemmista kerroista on jäänyt se mielikuva, että Eteläpää on järkyttävän teknistä ja hidasta pätkää, mutta tällä kertaa, kun juoksu kulki, se sujui kivuttomasti.

Rykiniemi
Kuva: Jere Alen

Kiviniemen jälkeen alkoi reitillä olla aika hiljaista. Heraniemen jälkeen ohitin Kivinen/Tanskanen parivaljakon ja sen jälkeen edessä oli pelkkää pimeyttä. Vähän ennen Ryläystä edessä näkyi valo, mutta en saanut millään kurottua rakoa kiinni. Ennen pitkospuita edellä menevä Jukka Toivanen teki pummin ja menin perässä samaan miinaan, palattiin hetki takaisin ja siitä suon pitkospuille. Hetkeä myöhemmin ajettiin kiinni Nina Repo ja enemmän tai vähemmän yhdessä mentiin kolmestaan Pienelle-Kolille asti. 56km kohdalla Mäkrän pitkässä alamäessä totesin, että etureidet alkoivat olla aika valmiit, tässä jo tiesi, että toisesta kierroksesta ei tule (taaskaan) nautittavaa.

Loppunousussa sain taas Jukan kiinni ja huoltoon tultiin ajassa 11:21. Ihan niin nopea huolto kuin mitä olin suunnitellut, ei toteutunut. Huollossa oli maailmanluokan meininki, osoitettiin istumapaikka ja sen jälkeen palvelu pelasi. Riistasoppaa, sämpylää, kahvia ja kokista. Putsasin vielä kengät roskista ja matkaan, aikaa tähän paloi peräti 17 minuuttia.

Toinen kierros olikin sitten aika yksinäistä puurtamista. Alkuun vielä lampulla ensimmäiset 7km ja kun lähdin tieltä takaisin polulle Havukanahon jälkeen, lampun pystyi sammuttamaan. Toiveissa oli, että koko toisen kierroksen pystyisi menemään ilman lamppua. Tässä vaiheessa Syrjälän 2019 ajan alittaminen oli vielä kirkkaana mielessä. Jauholanvaaralta avautui hienot usvaiset maisemat, mutta sen verran alkoi matka painaa, ettei niistä oikein jaksanut innostua.

Rykiniemeen asti pystyin vielä juoksemaan helpompia pätkiä, väliin meni kuitenkin 30 min enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Hieman ennen kahluupaikkaa 65km voittaja Juuso pyyhälsi ohi ja tämän jälkeen tasaisin väliajoin singahteli ohi muita lyhyemmän matkan juoksijoita. Hyvin tuli tsemppejä ja jotain outoja kommentteja videoista ja laatufotoista.

Vasemman jalan isovarvas alkoi olla aika hellänä, kaikki alamäet olivat tuskaa, kun varpaaseen sattui. Tätä jatkui pitkälle Eteläpäähän, mutta jossain vaiheessa ”onnistuin” astumaan oikean jalan kantapäällä vasemman isovarpaan päälle ja kipu hellitti välittömästi, olisiko rakko puhjennut. Siitä jokaiselle työkalupakkiin uudet itsehoitomenetelmät.

Toisen kierroksen Eteläpää ei ollut enää mikään läpihuutojuttu, sykemittarin piippausten väli oli verkkainen, aikaa meni, mutta matka ei edennyt, mitään kovin positiivisia ajatuksia ei pyörinyt mielessä. Juoksuun ei ollut enää saumoja, etureidet olivat täysin tyhjät. Vitutusta lisäsi ohitse kiitävät 65km juoksijat, joiden eteneminen näytti kadehdittavan helpolta. Kiviniemen huolto tuli kuitenkin vastaan sitkeän punnertamisen jälkeen, aikaa meni tunti enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella, silti huomattavasti vähemmän kuin 2018. Otin puolivälin huollosta mukaan nappaamastani kokiksesta pari desiä, loppu sai odottaa Ryläyksen selvittämistä.

Ryläys
Kuva: Touho Häkkinen

Laskupää ei tunnetusti ole enää kovin terävä tässä vaiheessa matkaa. Kiviniemen laskutoimitusten perusteella totesin, että alle 26h aikaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia, vähän ihmettelin, mutta alistuin kohtalooni. Tilanne oli kuitenkin parempi kuin 2016/2018, molemmilla kerroilla jouduin käymään taistelua cutoffia vastaan, tällä kertaa aikaa kuitenkin riitti, maksimiaikaa oli kasvatettu 30h asti. Ryläyksen pätkä oli pidempi ja jyrkempi kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta sekin päättyi aikanaan. Otin loput kokikset tiepätkällä ja tein laskutoimitukset uusiksi ja tajusin, että 26 alittuu sittenkin. 

Peiponahon huoltoa ohittaessa totesin, että vesi ei enää kiinnosta, olut maistuu jo suussa, oli kyllä leilitkin täynnä nestettä. Tiepätkä Mäkränaholle kesti ikuisuuden ja Paha-Kolin portaat olivat viimeinen este ennen tämän paskan loppumista. Lamppu vielä päälle laskussa kohti Satamaa. Rantatiellä piti juosta, jotta tiesin nousussa jäävän riittävästi aikaa 25:30 alitukseen. Ja hyvä että juoksin, Lempinen oli puhaltanut niskaan Eteläpäästä lähtien, eroa maalissa oli vaivaiset 5 minuuttia. Loppunousu, Sambalaiset kannustamassa viimeisessä mutkassa, maali ja olut, helpotus.

Vihdoin maalissa
Kuva: Jere Alen


No mitä tästä jäi käteen? Toisaalta tyytyväisyys siihen, että tälläkin kerralla pääsin päätyyn, se ei ole Vaaroilla eikä pitkillä ultrilla koskaan itsestään selvää. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia, energia upposi hyvin ja jaksoin syödä tasaisin väliajoin loppuun asti. Ensimmäisellä kierroksella geelivoittoisesti ja lopussa irtokarkkia, aina kun nälkä alkoi vaivata pätkä makkaraa ja taas meni muutama tunti ongelmitta. Olin kyllä tyytyväinen 26h ajan alitukseen, mutta sitten toisaalta olin ajatellut, että nyt olisi saumaa myös alle 25h aikaan. Harjoituksellisesti hyvä vuosi alla, erinomainen keli ja kuiva reitti, mutta ei. Kai se on pakko tänne vielä tulla, vaikka siinä yhdessä videossa toisin väitetään.



sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Nuuksio Backyard Ultra 13-14.9.2019


Kapteeni Solisluu (https://radioplay.fi/podcast/polkuporinat/listen/2019162/) tarjosi ystävällisesti huoltotelttaansa, myös samalla kyydillä tullut Antti jakoi tilan. Siinähän meillä oli samalla Samban avohoito-osasto kasassa.

Lähtöviivalla oli lopulta 26 kilpailijaa. Yllättävän vähän, vaikka konsepti on todella kiinnostava ja järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehkä Vaarojen läheisyys verotti? Tai ehkä kasassa oli vain ne Suomen tyhmimmät ultrajuoksijat, kuten eräs tuttu totesi.


Lähtö!
Kuva: Onevision.fi

Otin ensimmäisen kierroksen todella varovaisesti, edelliset pari viikkoa olin taistellut lonkan ja selän kanssa. Viimeisellä viikolla yritin epätoivoisesti korjata tilannetta ja tulin rusauttaneeksi liian innokkaalla venyttelyllä reiden. Kävelykään ei ollut täysin ongelmatonta viimeiset pari päivää ennen kilpailua. Aika normaali valmistautuminen Hopo-kerholaiselta. Lantiota kiristi huolella ensimmäisellä kierroksella, mutta selkäkivut eivät vaivanneet. Selässä kyllä tuntui, mutta ei äitynyt kivuksi missään vaiheessa. Pahin pelko poistui.

Polkulenkkiä kierrettiin alkuun kaksi kierrosta ennen kuin siirryttiin pimeän ajaksi tielle. Molemmat lenkit ovat raskaita, polkulenkillä on paljon juurakkoa ja muutama terävä nousu, tielenkki tuntuu olevan jatkuvaa nousua ja laskua. Kumpikaan ei päästänyt helpolla.

Alussa helppoa ja mukavaa.
Kuva: Ismo Eskelinen


Pari ensimmäistä polkulenkkiä meni vajaaseen 53 minuuttiin, sen verran jäi aikaa ennen seuraavaa starttia, että ehti hieman tankata, mutta ei ehtinyt tulla kylmä. Olin varannut mukaan geelejä, panttereita ja lakua, mutta järjestäjien pöydät notkuivat herkkuja, joten omiin ei juuri tarvinnut kajota. Juomaksi vedin pelkkää kolaa, sitä meni 3-4dl per huolto. Syötäväksi oli alkuun lämmintä keittoa ja myöhemmin pitsaa. Jatkuvasti oli tarjolla hedelmäkarkkeja, suklaata, sipsejä, banaania, suolakurkkua ja varmaan paljon muuta. Verrattuna aikaisempiin ultriin tuli syötyä enemmän oikeaa ruokaa eikä tullut nälkä missään vaiheessa.

Kun siirryttiin tielle, kierrosajoista putosi muutama minuutti, kaikki 11 kierrosta menivät välille 50:30-52:30. Joskus klo 3 yöllä alkoi olla selvää, että kisa alkaa vasta, kun siirrytään takaisin poluille. Koko yö meni shortseilla, lämpötila laski alimmillaan noin 8 asteeseen.

Poluilla tuli juostua enemmän yksin, mutta tielenkillä meillä oli yleensä vakionaamat kasassa. Alun perin tuntui hieman tyhmältä, että tielenkki juostaan edestakaisena eikä yhtenä ympyrälenkkinä, mutta oli oikeastaan mukava seurata kärjen vastaantuloa joka kierroksella sekä katsoa, miten kaikilla muilla menee, ja selviävätkö kaikki cut-offista.

Kun siirryttiin aamulla klo 7 takaisin polulle, mukana oli 16 kilpailijaa, sen jälkeen porukka alkoikin vähetä jokaisella kierroksella.  En uskonut selviäväni poluilla kuin maksimissaan kierroksen alle tunnin aikarajan. Olin merkannut muistiin jo illalla muutaman väliaikapaikan polkulenkiltä, niiden mukaan oli hyvä verrata, ehtiikö kierroksen suorittaa aikarajan puitteissa. Ensimmäinen kierros mentiin ehkä vähän turhankin kovaa, viimeisellä kilsalla energiat loppuivat täysin. Huollossa pari geeliä ja runsaasti kolaa, seuraava lähtö teki tiukkaa, mutta hetken kuluttua olo parani.

Toiselle polkulenkille kevensin (mielestäni) tuntuvasti vauhtia, kävelin enemmän, ihan pienetkin ylämäet. Huollossa oli pienoinen yllätys, että aikaa kului vain 1:30 enemmän kuin edellisellä kierroksella. Energiatasot olivat edelleen ihan hyvät, joten matka jatkui. Juoksu alkoi olla melkoista hissuttelua, mutta juoksua kuitenkin. Yleensä ultrissa homma on mennyt sauvakävelyksi viimeistään satasessa, joten oli ihan mukavaa edetä juosten. Tähän varmaan vaikutti se, että energiaa sai vedettyä enemmän ja tuli hieman venyteltyä etureisiä, jotka yleensä jämähtävät loppupuolella.

Aamulla vielä rentoa(?) rallattelua.
Kuva: Topi Hanhela

Toisen polkulenkin jälkeen olin varma, että seuraava ei mene enää tunnin alle, mutta ei, edelleen alle 57min. Joukon kanssa keskusteltiin kierroksen loppuvaiheilla ja hän totesi jättävänsä kesken, niin kuin tekikin. Itse sanoin, että niin kauan jatketaan, kun kierros menee alle tunnin. Jotenkin tämä oli tunnin päästä ”unohtunut”, koska neljänneltä polkulenkiltä tuli maalileimaus ajassa 58:15, olisi hyvin ollut aikaa nopeaan huoltoon ja lähteä vielä yhdelle kierrokselle. Ja jos lukee väliaikoja kuin piru raamattua, niin voi todeta, että 18. kierros olisi mennyt vielä todennäköisesti alle tunnin. Eli lopputuloksena on pakko todeta, että pää petti. Kisan jälkeisellä viikolla on kyllä tullut kiroiltua tätä lopun löysyyttä. Eli takaisin radalle, ei kuitenkaan ensi vuonna, koska UTTF.

Lopuksi täytyy kehua, että Micke, Sari ja talkoolaiset olivat luoneet hienot puitteet kisalle. Ihan suuren maailman meininki vaikka meitä osallistujia oli vaivaiset 26 kpl. Ihme on, jos ensi vuonna 50 osallistujan kiintiö ei tule täyteen. Vahva suositus!

"Maalissa"
Kuva: Janne Simola



Väliajat ja kuljettu matka:
1                           0:52:33               6,7
2                           0:52:58               13,4
3                           0:50:07               20,1
4                           0:50:41               26,8
5                           0:51:05               33,5
6                           0:51:29               40,2
7                           0:50:15               46,9
8                           0:51:33               53,6
9                           0:51:24               60,3
10                        0:52:30               67,0
11                        0:51:52               73,7
12                        0:52:09               80,4
13                        0:51:40               87,1
14                        0:54:41               93,8
15                        0:56:05               100,5
16                        0:56:57               107,2
17                        0:58:15               113,9


torstai 30. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros 166km, 24-25.5.2019

Kolme perättäistä Karhunkierroksen perusmatkan DNS:ää, asia takoi takaraivossa vahvasti viimeisen kisaa edeltävän viikon. Keskiviikkona oli selviä vilustumisoireita, mutta torstai oli ihan ok. Illalla katsoin meidän perusmatkalaisten huoneistossa viimeisenä Suomi-Ruotsi -matsia, ja tunsin, kuinka kurkkukipu eteni. Menin nukkumaan, mutta uni ei tullut, sen sijaan pyörin sängyssä ja mietin, että taasko tässä käy näin. Vihdoin, joskus ennen kolmea nukahdin ja nukuin lyhyissä pätkissä jonnekin seiskaan. Olo oli ihan helvetin väsynyt, mutta tuntui että kurkkukipu oli hävinnyt. Mitä lie psykosomaattista, taas kerran.


Lähtöhetkellä oli vielä kellon säätö menossa, ja lähdin liikkeelle kelloon keskittyen, onnistuin sitten jotenkin kompuroimaan punaisella matolla 17s lähdöstä turvalleni.


Onneksi ei käynyt pahemmin, henkiset vauriot kestän kyllä. Ensimmäisen mäen päällä ei mennyt sen vahvemmin, ohitin puskan kautta hitaampia ja pyöräytin nilkkani. Onneksi ei mennyt kovin pahasti, mutta riitti varoittamaan, että nyt olisi syytä alkaa keskittymään hommaan vähän tarkemmin.

Valtavaaralla freshinä
Kuva: onevision.fi


Matka Konttaiselle (1:06:30) meni joukon puolivälissä, ehkä aavistuksen liian reippaasti, mutta ei pahasti. Kolin viime syksyn virhettä en aikonut toistaa, siellä ensimmäinen 15km meni aivan liian lujaa ja lopusta tuli todella vaikea.

Kumpuvaaran harjanteella takaa tuli iso lössi ohi, mutta samalla sain seurakseni Mikon, jonka kanssa jatkettiin matkaa Juumaan. Vauhti oli aika mukavaa, muutamia alle seiskan kilsoja nopeimmilla pätkillä, mutta ei sen pahempaa keulimista. Alkumatkasta oli tavoite vetää geeli puolen tunnin välein ja tyhjentää pullot (yhteensä litra) joka huoltovälillä ja tämä toimikin aika hyvin Hautajärvelle asti, muutaman geeli jäi väliin huoltojen jälkeen, niissä tuli kuitenkin vedettyä hieman runsaampi setti pöydän antimia. Missään vaiheessa geelit tai muu syöminen ei tökkinyt, joten sen osalta kisa meni aivan nappiin. Jussintuvalla toki menomatkalla täytin pullot, ihan koko väliä Oulankaan ei tarvinnut pärjätä litralla.

Alussa on jopa juostu
Kuva: Guillem Casanova

Mikko tippui kyydistä Kitkajoen rannalla ja jatkoin matkaa yksin, pari pätkää mentiin Antin kanssa, mutta sitten taisivat vatsaongelmat korjata miehen. Ennen Oulankajoen helpoille rantapätkille siirtymistä tein joitain ohituksia, mutta viimeiset 10km huoltoon sain mennä ihan yksin, vaikka edessä oli minuutin päässä enemmänkin jengiä.

Oulankaan meni aikaa 8:04, joka oli taatusti nopeampaa kuin mitä olin odottanut. Mitään taulukoita en kuitenkaan ollut laatinut. Juoksu kulki vielä joen varren neulasbaanoilla ihan ok, väliin otin aina pieniä kävelypätkiä. Oulangan huoltoon sain tuhrattua 14 minuuttia, vaikka en muista muuta kuin ottaneeni lisää geelejä dropbagistä ja syöneeni eteen tuotuja herkkuja. Kiitokset Miralle ja Nikolle. Lähdön kompurointi oli myös tiedossa, kovasti kyseltiin, olinko kaatunut…

Oulanka-Hautajärvi väli meni pitkälti Sambaporukassa Jukan ja Tuomaksen kanssa. Laskeskeltiin, milloin kärki tulee vastaan ja yllätyttiin, kuinka nopeasti sieltä lopuksi tultiin. Heiteltiin yläfemmoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja hölkkäiltiin helppoja pätkiä kohti huoltoa. Kävelyn määrä pikkuhiljaa lisääntyi. Ennen huoltoa rivit rakoilivat ja tultiin kaikki eri aikaa huoltoon. Hautajärvelle meni 12:42, edelleen vahvasti alle sen mitä olisin odottanut. Luvattua pitsaa ei löytynyt, ja muutenkin huolto oli perseestä, siellä ei ollut ketään jeesaamassa, joten aikaa meni enemmän. Söin pussillisen kaurapuuroa ja jonkun kaverin karjalanpiirakat, joita ei itse halunnut. Kaivoin bagistä sadehousut ja vaihdoin ne shortsien tilalle. Laitoin myös kellon lataukseen, täytin pullot ja lähdin takaisin baanalle. Tähän sain tuhrattua 32 minuuttia, en ymmärrä.

Sade alkoi paluumatkan myötä, eikä se tainnut tauota loppumatkan aikana kuin pariksi hetkeksi. Olin myös kaivanut repusta sauvat esiin, joten päästiin ”vahvuusalueelle”. Alkumatkasta jaksoin vielä juosta helppoja pätkiä, mutta Oulankaan saapui (17:58) sauvakävelijä, joka ei enää juuri juoksuaskelia ottanut. Oikea reisi oli mennyt jo alun Valtavaaran ylityksessä melko jumiin ja alkoi olla heikkona. Vaan eipä voimia muutenkaan enää ollut juoksemiseen. Keväällä ongelmia aiheuttanut hamstring oli tuntunut koko alkumatkan, kävellessä juili takareidestä ja pohkeesta, mutta juostessa ei tuntunut yhtään. Shokkihoidolla oli päästy siihen tilanteeseen, että jalka ei enää vaivannut kävellessä, hyvä niin. Paluumatka Oulankaan vei 12 minuuttia enemmän kuin menomatka, ihan siedettävä hidastuminen. Huollossa pupelsin taas 20 minuuttia, eli söin jotain, otin lisää geelejä ja putsasin kengät. Ja suurimpana mokana kiristin kengännauhat. Aivan liian kireälle, en tiedä miksi.

Huollon jälkeen kokeilin vielä kerran juosta pätkän, mutta ei enää oikein kiinnostanut. Viimeinen alle 10min kilometri oli 119. Kitkajoen rannalla alkoi kurkunpäätä kutittaa ja yskin muutaman minuutin, tilanne ei juuri parantunut, edes veden juominen ei tilannetta korjannut. Lopulta yskiminen johti siihen, että kevyet yrjöt lensivät pariin otteeseen, mutta sitten lopulta tilanne onneksi rauhoittui.

Viimeisessä laskussa ennen kuin yhdytään 34km reittiin oikea jalka lipesi ja otin täydellä voimalla luisun kiinni oikealla reidellä, joka oli jo melko romuna. Sattui ihan helvetisti vähän aikaa ja pelkäsin, että koko homma kaatuu tähän. Mutta onneksi tämäkin tilanne rauhoittui parin minuutin kuluttua ja pystyin taas etenemään normivauhtia. Riippusillan jälkeisessä nousussa kyllä huomasi, että ponnistaminen oikealla alkoi olla vaikeaa. Mutta onneksi Konttaiseen asti oli melko tasaista.

Riippusillalla sain viimein aikaiseksi myös kengännauhojen löysäämisen, jalkapöytää oli särkenyt jo kilometritolkulla, mutta sitä vaan laiskistuu mitä pidemmälle matka etenee. Eikä ne nauhat tälläkään korjauksella vielä tulleet ilmeisesti riittävän löysälle.

Väsymys näkyy ennen Juuman huoltoa, silti hymyilyttää
Kuva: Janne Hietala

Juuman huollossa en onneksi saanut enää sählättyä aikaa ylen määrin, söin seisaaltani jotain, kerjäsin kokista siinä onnistumatta, seurustelin hetken ja jatkoin matkaa, meni siihen kuitenkin 5 minuuttia.

Juuman jälkeen aloin laskeskelemaan pääsisinkö alle 30h. Jossain aikaisemmin olin jo luopunut ajatuksesta, mutta yhtäkkiä havahduin aiheeseen uudestaan, kun näin kyltin Ruka 20km ja aikaa oli vielä 5h jäljellä. Laskutoimitukset ultran loppupuolella on tunnetusti haastava aihealue, mutta nyt oli niin helppo yhtälö, että tiesin sen olevan mahdollista. Kävelyyn tulikin ihan hyvin virtaa ja napsin muutaman selän matkalla kohti Porontimajokea.

Konttaiselle noustessa tajusin, että lopusta tulee todella haastava, oikealla jalalla ei enää pystynyt ponnistamaan eikä sillä oikein voinut ottaa laskuissa vastaankaan. Pääsin kuitenkin ylös, mutta laskeutuessa kohti huoltoa onnistuin jotenkin sotkeutumaan jalkoihini ja kaaduin pää edellä kallioon. Ainekset olivat paljon pahempaan, mutta onneksi ainoastaan poskipää sai pienen ruhjeen. Omin voimin en päässyt ylös, onneksi pari kaveria lyhyemmiltä matkoilta nostivat ylös. Näytin varmaan aika surkealta siinä rähmälläni. Eikä homma varmaan vaikuttanut ulkopuolisen silmiin kovin järkevältä, siinä oli joku katsoja kolmen lapsensa kanssa sopivasti todistamassa ”ultrajuoksun” hienoutta.

Ja kyllä, viimeinen pätkä oli haastava ja kesti liki kaksi tuntia, kaikki nousut piti ponnistaa pelkästään vasemmalla jalalla, oikean rooliksi jäi tulla tasoihin ennen seuraavaa askelta. Laskut sentään olivat edes vähän helpompia. Mitä en tiennyt vielä tässä vaiheessa oli se, että H50-sarjan voitto karkasi matkalla Valtavaaralle. Olin jo mennyt ykkösestä ohi ennen Konttaista, mutta tulin uudestaan ohitetuksi. No onneksi en tiennyt, ettei tullut rikottua jalkaa yhtään sen enempää. Kai sillä sen vajaa 3 minuuttia olisi pystynyt tulemaan nopeammin, jos olisi ollut pakko. Viimeiset 30 metriä maaliin juosten ajassa 30:11:40. Hyvä aika ja sillä sijoittui miesten listalla puoliväliin. Tosin ei tätä aikaa voi verrata aikaisempien vuosien 30h aikoihin, soraa on kärrätty reitin varten sen verran, että reitti on huomattavasti juostavampi kuin aikaisemmin. Ei se silti perusmatkasta helppoa tee, ainakaan 50-sarjalaisille.

Matkan aikana ei varsinaisesti tehnyt mieli miettiä uusia ilmoittautumisia, mutta koska ensi vuonna tulee 55v mittariin, niin juhlavuoden kunniaksi olen luvannut itselleni UTTF-kiertueen. Eli paluu Rukalle heti ensi vuonna eikä tällä kertaa mitään ”Ei vittu ikinä enää”-juttuja.

Maalissa, ei niin fressinä.
Kuva: onevision.fi
Tulokset ja GPS-seuranta